”Sillä kuilusta olemme”

HölderlinFriedrich Hölderlin: Teokset. Suom. Johan L. Pii. niin & näin 63. Tampere 2012.

Luonnontutkija, filosofi ja runoilija Empedokles (n. 483–423 eaa) hyppäsi Etnan kraatteriin (κρατήρ) näyttääkseen toteen tai toteuttaakseen kuolemattomuutensa. Uushumanisti ja romantikko Hölderlin (1770–1843) teki legendasta näytelmän: Empedokleen kuolinhypyn olisi motivoinut turhautuminen ihmisen alennustilaan. Hölderlin puhuttelee yhdessä runossaan Empedoklesta. Annan säe- ja säkeistörajat:

”Etsit elämää, ja vuotaa ja hohtelee / Jumaltulen liekit maan syvyyksistä, siis / Kaipauksesta väristen / Heittäydyt liekkeihin Etnan: viiniin [1] / Helmet kuningattaren ylimielisyys / Sulattaa, ja tehköön niin! kunpa et sä vain, / Runoilija, rikkauttas oisi / Uhrannut kiehuvaan maljaan meiltä! [2] / Olet pyhä kuin on maan valta, luotamme / Joka sinut otti, rohkea vainaja! / Seurata myös tahtoisin kuiluun, / Sankareita, ellei estäis rakkaus [3].”

Kleopatra liuotti aterialla helmiä viiniin osoittaakseen rikkauttaan. Sana κρατήρ tarkoittaa myös maljaa. Kreikan kauneudesta humaltunut ja Kreikan kodikseen löytänyt Hölderlin oli seuraava Empedoklesta… Eikä rakkaus jaksanut harata vastaan! Johan L. Pii valistaa, että kotiopettaja-runoilijan taivalta ”leimasivat onnettomat perhe- ja rakkaussuhteet, joista surkein lienee rakkaus Susette Gontardiin (1789–1802), työnantajan vaimoon. Sittemmin Susette – runojen Diotima – kuoli kurkkumätään ja jätti Hölderlinin suremaan kolminkertaista etäisyyttä: suhteen kertakaikkista mahdottomuutta tai kiellettyyttä, maantieteellistä eroa ja lopulta rakastetun kuolemaa.” Hölderlinin rakkaus frankfurtilaisen pankkiirin lapsipuolisoon oli ylevä ja henkistynyt, joskin kahlittu. Runoilijan luhistumisen käynnisti Susetten lähtö.

Vappu Roos kirjoittaa Suuressa maailmankirjallisuudessa (1965): ”Hölderlin kuului niihin elämän lapsipuoliin, jotka eivät koskaan maailmaan kotiudu ja joita sysitään sinne tänne elon tylyssä taistelussa. Hän ei saanut menestystä toimissaan eikä tunne-elämässä. Turhaan hän odotti tunnustusta nukkavieruna kotiopettajana, joka levottomana harhaili kotimaassaan, Sveitsissä ja Ranskassa, haki kerran toisensa jälkeen turvaa köyhän äitinsä luota, sairastui viimein jakomielitautiin ja joutui viettämään kokonaista 36 vuotta täydellisessä henkisessä pimeydessä (…). Onneton Hölderlin ei viihtynyt maailmassa, omassa ajassaan eikä despoottisesti hallitussa Saksassa. Siksi hänessä kehittyi kyky nähdä arkimaailman vaihtuvien ilmiöiden takaa pysyvämpi todellisuus, jonka ’ikuista kauneutta’ hän haki pyrkimällä mystiseen [ja panteistiseen] yhteyteen kaikki vastakohdat tasoittavan kaikkeuden kanssa [tekstiä olen hieman stilisoinut].

Ilmaisen asian osaksi toisin: metafyysisessä kirkastuksessa vietti Hölderlin nelisen vuosikymmentä. Johan L. Pii ansaitsee kauneimmat kiitokset Hölderlinin monien, osin arvoituksellisten tekstien soivasta tulkinnasta aikana, joka on kadottanut uskon kohtaloon ja metafyysiseen menneisyyteen. Tänäkin aikana, sanoo Johan, ”[r]unoilijoilla on pyhä tehtävä valvoa yössä ja kutsua sitä, mitä ei voi nimetä. Yössä valvovalla köyhänä kulkevalla runoilijalla ei näytä olevan mitään virkaa omana aikanaan, joka on häntä itseäänkin sokeampi ja puutteenalaisempi kuitenkaan sitä tajuamatta. Mutta Hölderlinillä tämä kuuluu yössä valvomisen tehtävään ja tehtävän hahmottumisen myötä voi muuttua myös iloksi: ”Leivässä ja viinissä” runoilijat nimitetään viininjumalan papeiksi, jotka vaeltavat maasta toiseen pyhässä yössä. Tämä tehtävä on onnellinen, koska se on kohtalokas.” Hölderlinin runoista lienee ”Leipä ja viini” pyhin.

Juhani Sarsila