Koulukirjat kaipaavat kipeästi remonttia

Eeva Rinne löysi yläkoulun oppikirjoista stereotypioita ja rotuajattelua. Historian kirjoissa Venäjä on pelottava, maantiedon kirjoissa Venäjää ei ole lainkaan.

Eeva Rinne löysi yläkoulun oppikirjoista stereotypioita ja rotuajattelua. Historian kirjoissa Venäjä on pelottava, maantiedon kirjoissa Venäjää ei ole lainkaan.

Yläkoulun oppikirjoissa yllättävän paljon stereotypioita muista kulttuureista

Peruskoulutuksen taso on Suomessa ollut pitkään sellainen, josta olemme kansainvälisissä vertailuissa voineet olla ylpeitä. Koulukirjojen tason siis olettaisi myös olevan korkea. Näin ei asia kuitenkaan aina ole. Aluetieteen tutkija Eeva Rinteen mukaan yläkoulun oppikirjat sisältävät yllättävän paljon stereotypioita ja muutenkin melko kapean maailmankuvan.

– Lähes kaikki stereotypisoidaan. Ne toki helpottavat maailman jäsentämistä, mutta ne ovat kuitenkin voimakkaasti kategorisoivia ja luokittelevia esittämistapoja, joten niitä tulisi käyttää varovasti.

Rinteen mukaan esimerkkejä kirjoista löytyy runsaasti. Hänen oma tutkimuksensa on keskittynyt maantiedon ja historian oppikirjoihin.

– Esimerkiksi Aikalainen 9 -kirjassa on piirros, jossa YK-täti jakaa oppilailleen tenttipapereita aiheena ”ihmisoikeudet”, ja erittäin lyhytkasvuinen, perinneasuun pukeutunut kiinalaismies saa arvosanaksi 4-.


Eurooppa keskipisteenä

Ongelma ei piile pelkästään stereotypioissa. Globalisoituvassa maailmassa tieto eri kulttuureista on ensiarvoisen tärkeää. Oppikirjoissa maailmaa kuitenkin

Eeva Rinne nostaa tämän kuvan esimerkiksi siitä, miten oppikirjoissa voidaan tuottaa toiseutta. Pitkä kalpea mies alleviivaa lyhyen puolialastoman naisen erilaisuutta ja ”outoutta”. Muuta funktiota tällä miehellä ei kuvan kannalta ole.

Eeva Rinne nostaa tämän kuvan esimerkiksi siitä, miten oppikirjoissa voidaan tuottaa toiseutta. Pitkä kalpea mies alleviivaa lyhyen puolialastoman naisen erilaisuutta ja ”outoutta”. Muuta funktiota tällä miehellä ei kuvan kannalta ole.

jäsennetään pitkälti länsimaiden kautta.

– Läntinen ajattelutapa on ihanteena. Teollistuminen ja korkea teknologia nähdään ainoana oikeana kehityksen päämääränä. Ronskisti ilmaistuna muita pidetään vähempiarvoisina, Eeva Rinne kertoo.

Länsimaita korostetaan myös käyttämällä niin kutsuttua auttamisdiskurssia. Rinteen mukaan tasa-arvoiset kohtaamiset ”ei-läntisten” ihmisten kanssa jäävät vähiin. He ovat lähinnä avun kohde.

– Puhutaan siitä kuinka me autamme muita kansakuntia. Esimerkiksi Afrikasta puhuttaessa keskitytään lähinnä aidsiin, nälänhätään ja kehitysapuun. Ja ylipäätään Afrikasta puhutaan todella vähän. Maailmakirjat keskittyvät Eurooppaan, lähinnä läntiseen Eurooppaan.


Paha Venäjä pelottaa ja uhkaa

Suhde itänaapuri Venäjään on oppikirjoissa hankala. Venäjä kuvataan historian kirjoissa monin paikoin pelottavana ja uhkaavana, jopa pahana.

– Siellä on todella negatiivisia pointteja mukana, ja koko historiankirjoitus on sellaista, että kuinka  Suomi voi selviytyä Venäjän uhkasta. Se näkyy jopa yhteiskuntaopin kirjoissa vielä nykyaikanakin.

Ristiriita on melkoinen verrattuna maantiedon oppikirjoihin, joissa Venäjän olemassaolo on jäänyt kovin vähälle huomiolle.

– Maantiedon kirjoissa ei oikeastaan ole Venäjää. Että jos puhutaan Suomen lähialueista, niin siellä on muut maat, mutta ei Venäjää. Jopa kartoista se on voitu ottaa pois. Jos miettii, että suurin osa Suomen maahanmuuttajista tulee Venäjältä, niin se on todella aika merkittävä asia … Se on kuitenkin meille maantieteellisesti lähin alue.

Suomi nähdään oppikirjoissa varsin yhtenäisenä sekä etnisesti että kulttuurisesti. Historian kirjoissa ei kerrota esimerkiksi Suomen vähemmistöistä. Monikulttuurisuus paikannetaan uudeksi asiaksi. Eikä myöskään Suomen itäisistä kulttuurivaikutteista puhuta. Suomi kuuluu joko läntiseen Eurooppaan, EU:hun tai Pohjoismaihin, Rinne lisää.


Rotujaottelu ja ihonväri korostuvat

Oppikirjoissa puhutaan vielä vahvasti roduista. Tämä on kuitenkin outoa, koska nykytutkijat jakavat vahvasti sen käsityksen, että rotuja ei ole olemassa geneettisesti. Oppikirjoissa myös korostetaan ihonväriä, puhutaan esimerkiksi valkoihoisista amerikkalaisista, Eeva Rinne kertoo.

Rotujaottelusta löytyi useampia esimerkkejä.

– Maantiedon kirjoissa puhutaan, että on valkoiset, mustat, intiaanit, mestitsit. Sitten nämä mestitsit käsitellään mustien tai intiaanien kanssa samassa, mutta ei valkoisten, vaikka nehän on näiden rotujuttujen mukaan puoliksi valkoisia ja puoliksi intiaaneja. Ja sitten toisaalta ”mulatteja” ei ole ollenkaan. Valkoiset eivät risteydy mustien kanssa näissä kirjoissa. Että eihän tällainen teksti ole nykyaikaa.


Oppikirjojen tekijät eivät ole asenteellisia

Eeva Rinteen mukaan ongelma on enemmänkin systeemin rakenteissa, ei ihmisten asenteissa.

– Ei siinä varmaan siitä ole kysymys, että nämä kirjoittajat olisivat kauhean ennakkoluuloisia tai muuta, että kyllä se varmasti on siellä rakenteissa. Oppikirjat on totuttu kirjoittamaan tiettyyn tyyliin. Niitä ei kuitenkaan hirveästi uusita, vaikka otetaan uusia painoksia. Eikä ole juuri käyty keskustelua siitä, mitä lapsille halutaan opettaa ja mikä on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää tietoa.

Tutkimusta asiasta on globaalistikin vielä yllättävän vähän. Suomalaisen peruskoulutuksen kansainvälinen menestys johtaa helposti siihen, että systeemin mahdollisia epäkohtia ei huomata.

– On tuudittauduttu hyvään Pisa-menestyksen, eikä ole mietitty mitä siellä kouluissa oikeasti opetetaan. Koska sillä on kuitenkin ihan hirveä valta sillä opetuksella, kun kaikki käy sen ja kaikki omaksuu yhdeksän vuotta sitä opetusta. Ja se on kuitenkin sellainen tieto mitä ei sinänsä voi kyseenalaistaa. Sinne kokeeseen pitää kirjoittaa ”oikeat” vastaukset niiden kirjojen perusteella.

Tulevaisuudelta Rinne toivookin ennen kaikkea lisää tutkimusta asiasta. Näin käytännötkin voivat muuttua.

Eeva Rinteen Pro gradu ”Spatiaalinen maailmankuva ja kansallinen identiteetti suomalaisissa maantiedon, historian, yhteiskuntaopin ja kotitalouden oppikirjoissa” (2011) löytyy Tampereen yliopiston tutkielmatietokannasta. Väitöskirjan on tarkoitus valmistua vuoden 2015 loppuun mennessä.

Teksti Reetta Isomäki
Kuvat Jonne Renvall