Katja Valaskivi

Innovaatioista puhutaan kaikkialla maailmassa: ne takaavat kansallisen kilpailukyvyn, ratkaisevat ilmastonmuutoksen, tuottavat ikääntyvän yhteiskunnan palvelut ja teknologiat. Innovaatioilla perustellaan rahoitustarpeita: Innovatiivisuus ja luovuus tekevät kulttuurisektorista tärkeän osan kansallista kilpailukykyä, joten sitä tulee rahoittaa. Yliopistot ovat innovaatiojärjestelmän ytimessä, ja ne voisivat tuottaa vieläkin enemmän osaamista, jos saisivat lisää rahaa.

Innovaatioilla myydään tuotteita ja palveluja: Uudet innovaatiot kosmetiikassa poistavat rypyt. Yrityskonsultit myyvät kursseja, jotka käytyään johtajat osaavat johtaa innovaatioita. Monikansalliset yritykset lupaavat, että uusien innovaatioiden myötä heidän tuotteensa muuttuvat yhä ympäristöystävällisemmiksi.

Globaalitalouden aikakaudella elämää jäsentää kilpailu: Yksilöt kilpailevat koulutus- ja työpaikoista, yritykset kilpailevat markkinaosuuksista. Kansakunnat kilpailevat kilpailukyvystä (!): vetovoimaisuudesta, työvoimasta, sijoituksista, näkyvyydestä kansainvälisellä näyttämöllä.

Kilpailua vaikeuttavat ilmastonmuutos, yhteiskunnan ikääntyminen ja globaali terrorismi. Epävarmuuden aikana tarvitaan uskoa, joka tuottaa hallinnan tunnetta ja sillan tulevaisuuteen. Tämä tarkoittaa parempaa kilpailukykyä, joka paranee innovaatioilla. Näin puhe innovaatioista muuttuu yhteiskunnalliseksi uskomusjärjestelmäksi, innovaatiouskoksi.

Innovaatiouskon ydinarvot ovat kilpailukyky, kasvu, menestys ja edistys. Tässä uskomusjärjestelmässä ihminen näyttäisi voivan sekä syödä että säästää maapallon: innovaatiouskon mukaan ratkaisut viheliäisimpiin globaaleihin ongelmiin löytyvät kyllä ja elämä voi jatkua kasvun ideologiaa kyseenalaistamatta.

Viime vuosina päätöksenteossa ja ministeriöiden strategioissa on siirrytty innovaatiojärjestelmän käsitteestä innovaatioympäristön käsitteeseen. Nyt melkein koko yhteiskunta on innovaatioympäristö, joka ruokkii yritystoimintaa. Koululaitos, varhaiskasvatus, yliopisto ja terveydenhuolto ovat innovaatioympäristöä, jonka tavoite on tuottaa taloudellista toimeliaisuutta ja turvata yrityksille osaava työvoima ja toimintaedellytykset.

Innovaatiousko on sekä globaali että kansallinen. Kaikkialla kansallinen media toistaa tehokkaasti kansainvälisten organisaatioiden, konsulttien ja lehtien tuottamat tuloslistat erilaisista vertailuista: missä ollaan onnellisimpia, missä käydään parasta koulua, keillä on paras maine ja kuka on potentiaalisesti innovatiivisin.

Innovaatioiden avulla kansakunta voi tulla näkyväksi: se voi saada paikan globaalilla näyttämöllä, jos se luo ratkaisuja ihmiskuntaa uhkaaviin ongelmiin. Innovaatiouskon varassa käydään siis hyödyllistäkin kilpailua siitä, mikä kansakunta saa kunnian kehittää tehokkaimmat energiaratkaisut ja parhaat jätteenkäsittelyjärjestelmät ihmiskunnan hyväksi. Ongelma taitaa kuitenkin olla kilpailu sinänsä. Kun kukin yksilö, yritys, julkinen organisaatio ja kansakunta keskittyy omaan innovatiivisuuteensa ja kilpailukykyynsä, saattaa käydä niin, että kokonaisuus unohtuu. Maapalloja on vain yksi, eikä niitä tule mistään lisää. Kun ongelmat ovat yhteisiä, ratkaisun tarjoaa vain yhteistyö.

Kirjoittaja on dosentti ja yliopistotutkija viestinnän, median ja teatterin yksikössä. Hänen artikkelinsa ’Dimensions of innovationism’ ilmestyy kirjassa Nynäs ym. Post Secular Society. London: Transaction.

•