Pertti Alasuutari

Anton Tšehovin tunnetun lausahduksen mukaan ei ole olemassa kansallista tiedettä samoin kuin ei ole kansallista kertotaulua. Meidän on helppo yhtyä tähän ajatukseen tieteen yleisten periaatteiden osalta, mutta miltä osin sama pätee myös yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen? Se on ajankohtainen kysymys näinä aikoina, kun tiedepolitiikka niin Suomessa kuin koko Euroopassa patistaa tutkijoita julkaisemaan tutkimuksensa pääasiassa kansainvälisillä foorumeilla.

Yhteiskuntatieteellisen tai humanistisen tutkimuksen julkaisemista kansallisilla kielillä perustellaan usein sillä, että näillä tieteillä on kansallinen tehtävä. Tutkimus tuottaa tietoa omasta yhteiskunnasta ja on siksi tukena päätöksiä tehtäessä. Tutkimus myös tuo kansallisia ongelmia päivänvaloon ja osallistuu sitä kautta julkiseen keskusteluun. Kansallisen tehtävän korostamisessa ei siis väitetä, että yhteiskuntatiede on kansallista, vaan pelkästään että meillä on velvollisuus soveltaa sitä (myös) omaan yhteiskuntaan.

Entä mikä yhteiskuntatieteissä on kansainvälistä tai universaalia? Voidaan ajatella, että perusta on sama kuin muissakin tieteissä eli tutkimuksessa noudatetaan yleisiä rationaalisen päättelyn ja argumentaation periaatteita. Kansainvälisyys ei kuitenkaan rajoitu yleisiin periaatteisiin, vaan kansallisessa kontekstissa tutkittua ilmiötä pidetään tyypillisesti esimerkkinä jostain, joka pätee muuallakin, kuten muissa ”moderneissa” valtioissa. Sikäli kansainvälisyys on tärkeää ja tutkijoille jokseenkin itsestään selvää myös silloin, kun he omassa julkaisutoiminnassaan keskittyvät kansallisille foorumeille: he ammentavat yhteiskuntatieteen kansainvälisestä henkisestä perinnöstä, joka tarjoaa käsitteitä ja näkökulmia ilmiöiden erittelyyn.

Yhteiskuntatiede on kuitenkin siinä mielessä erilaista kuin vaikkapa fysiikka tai matematiikka, että ilmiöt eivät ole samoja kaikkialla. Siksi tämän tieteen perintö ei tarjoa yhtä hyviä käsitteellisiä välineitä kaikkien paikallisten todellisuuksien ymmärtämiseen. Yhteiskuntatieteen traditio on varsin ”läntinen”. Kun englanti nykyään on tieteen yleiskieli, angloamerikkalainen tutkimus on valta-asemassa ja määrää keskustelukontekstin, josta käsin kaikkien tulee osoittaa oman tutkimuksensa yleinen kiinnostavuus. Tulee viitata niihin käsitteisiin ja nimiin, jotka ovat näillä foorumeilla tunnettuja ja ajankohtaisia.

Tätä kautta kansainvälistyvä yhteiskuntatiede on hiipivää kulttuuri-imperialismia, jossa yhteiskunnan ongelmia ja niiden ratkaisumalleja käsitteellistetään samalla tavalla kaikkialla. Samalla politiikan mallit leviävät useimmiten keskustasta periferioihin silloinkin, kun mallit ovat kehnoja ja sopimattomia ja niiden omaksumisen kautta seurataan vahingolliseen kehitykseen johtavaa polkua.

Onko ratkaisu siis pitäytyminen kansallisessa tieteessä? Kansallisen julkaisutoiminnan yllä pitämisen ohella on nähdäkseni tärkeää haastaa angloamerikkalainen hegemonia. Tulee perustaa kansainvälisiä lehtiä, joissa maailmaa ei katsota vain pohjoisamerikkalaisin silmälasein ja tulee tehdä tutkimusta, joka tuo uusia näkökulmia yhteiskunnallisten ongelmien ymmärtämiseen.

Kirjoittaja on akatemiaprofessori.

•