Sinikka Torkkola

Pietari on aina tuntunut jotenkin mukavammalta kuin Moskova, pienemmältä ja ihmisläheisemmältäkin. Enää en ole niin varma kaupunkien paremmuusjärjestyksestä viihtyvyyden tai mielenkiinnon asteikolla. Kolmi- ja puoliviikkoinen vierailu Moskovan valtion yliopistossa näytti, ettei metropolilaisuus hävitä Pietarista tai Petroskoista tuttua venäläisyyttä. Huivin ei tarvitse kauan katua viistää ennen kuin joku siitä ystävällisesti huomauttaa. Huolenpidon legendaarinen venäläismummo ei ole suinkaan ainut, joka tahtoo suojella tuntemattoman huivia likaantumiselta vaan huolehtija voi olla kuka tahansa, vaikkapa rastatukkainen nuori mies. Yliopiston asuntolassa, toisin kuin Tikkurilan asemalla, on itsestään selvää, ettei joudu yksin raahaamaan matkalaukkua alas portaita, jostain tupsahtaa kyllä joku avuksi. Jos maailmalla rankattaisiin kaupunkeja ystävällisyyden tai kohteliaisuuden perusteella, Tampere olisi taatusti monta pykälää Moskovaa alempana. Ehkä onkin niin, että kohteliaisuus on elämisen ehto, pikkukaupungin huonoilla tavoilla ei miljoonakaupungissa pärjää.

Moskovan yliopiston pääkampus on pieni, hyvin vartioitu kaupunki. Yliopiston pääovesta ei ilman propuskaa kuljeta, ja asuntolaan mennessä kulkulupaa ja passia pitää toistamiseen näyttää. Yliopiston päärakennuksen kahdeksassa asuntolasiivessä asuu 12 000 opiskelijaa. Kampuksella on tarjolla lähes kaikki palvelut apteekista kauneushoitolaan ja ruokalasta pyörävuokraamoon. Vain yksi on poissa, Leninvuoren kampuksella ei myydä olutta eikä muutakaan alkoholia. Moskovassa alkoholin myyntirajoitukset ovatkin tiukentuneet viime vuosina eivätkä ympäri vuorokauden auki olevat olut- ja viinakioskit enää kuulu katukuvaan. Sen sijaan metallinpaljastimet ja lukuisat turvamiehet kuuluvat. Terrorismin pelko ja Vladimir Putinin toukokuinen virkaanastumisjuhla selittävät vain osin vartijoiden, poliisien ja sotilaiden näkyvän partioinnin. Sotilasvallan mielikuvalta ei voi välttyä.

Elämä vartijoiden ja kulkulupien takana kampuksella on rauhallista. Työrauha on moitteeton, eikä aikaa kulu arjen askareisiin. Sushin, pastan ja pitsan kaupungissa asuntolan ruokala tarjoaa kaupungin venäläisintä ruokaa nopeasti ja edullisesti. Tosin yliopiston säntillinen elämä avautui lähes ummikolle vain osaksi. Ystävällisen kerrosvartijan selvitykset jäivät ikuisiksi arvoituksiksi. Yksinkertaisetkin asiat, kuten pesulan toimintasäännöt tai ruuan tilaaminen ruokalassa, vaativat keskittymistä. Monimutkaisemmat asiat, kuten kerroshoitajan kirjelappusen viestin selvittäminen, eivät onnistuneet ilman vastaantulevien apua. Itsenäisyydestä ei ollut tietoakaan, kun kirjelappunen kädessä kyselin asuntolan käytävillä, mitä minun oikein piti tehdä ja minne mennä. Itse asia oli loppujen lopuksi aivan yksinkertainen, piti vain hakea asuntolantoimistosta asumiskortti ja toimittaa sen kerroshoitajalle. Ummikkous opetti. Sen opetuksen soisi kuuluvan kaikkien kansainvälisten tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden asioita hoitavien perehdytykseen.

Kirjoittaja on tutkijatohtori viestinnän, median ja teatterin yksikössä.

•