Tiina Heikkilä

Opiskelija nielaisee sanan laitos, lehtori peruu puheensa sanottuaan ”tieteenala”. Avoimien ovien päivässä ainejärjestö neuvoo abeille, että Tampereen yliopistoon ei tulla enää opiskelemaan historiaa, vaan historian tutkinto-ohjelmaan. Pääaineesta puhumisesta seuraa mutina, että tarkoitti niitä uusia ohjelmia, joiden luonne on yhä epäselvä kaikille.

Mikä on pääaineiden ja tutkinto-ohjelmien ero kiinnostuneen nuoren näkökulmasta? Ja miten niin tieteenaloista ei saisi puhua?

Koska tieteenaloista puhuminen ei ole uudistuneen yliopiston puhetavan mukaista. Hallintouudistus tapahtuu oikeita sanoja käyttämällä, ja vanhat käsitteet ovat sen vihollisia. Yliopistouudistus on paljon velkaa sitä arkisissa keskusteluissa toteuttaville ihmisille. Sisällöllisiä muutoksia on tehty, ja ne alkavat varmasti näkyä jossain vaiheessa. Muutoksen tärkeä osa tapahtuu muualla kuin yliopiston hallituksessa, johtokunnissa ja opetusohjelmatyöryhmissä. Se tapahtuu hitaasti yliopistolaisten päissä ja kahvipöytäkeskusteluissa. Ehkä voimakkaimmin se tapahtuu, kun vanhemmat opiskelijat kertovat tutkinto-ohjelmista ja moduuleista fukseille, joille pääaine alkaa olla samanlainen vanhahtava termi kuin opintokirja. Yksi todellisuus on siirtynyt historiaan.

Onkin outoa, että tieteenalaidentiteetit nielaistaan ja puheen tasolla kielletään tieteenalojen olemassaolo. Ikään kuin olisi jotenkin vanhanaikaista edustaa rehellisesti sitä, mille uusikin yliopisto rakentuu. Toivottavasti tieteenalat eivät typisty arkiajattelussa  tarkoittamaan samaa kuin tutkinto-ohjelma, sillä minkään alan moninaisuus ei ole yksinkertaistettavissa ohjelma-ajatteluun. Onkin tiedepoliittinen kysymys, puhutaanko pääaineesta vai tutkinto-ohjelmasta, sillä tulevaisuuden tieteentekijöiden arkiajattelu rakennetaan jompaan kumpaan nojaten.

Myös uudet yksiköt on rakennettu puheen tasolla. Tiedekunta hylättiin verbaalisesti vanhaan järjestelmään harhauttavana, vaikka tiedekunta olisi ollut monen mielestä luonteva ja arvokas nimitys. Toisaalta keskustelu sanoista määriteltiin turhaksi viilailuksi, toisaalta sopivaksi koettu sana hylättiin väärien mielikuvien pelon takia.

Ylioppilaskunta näki yliopiston strategiaa laadittaessa paljon vaivaa, että vapaan sivuaineoikeuden idea ei katoa, vaikka sivuaine tutkintokäsitteistöstä katoaisikin. Vapaaseen sivuaineoikeuteen latautuu niin vahvoja merkityksiä, ettei sitä voida korvata vapaavalinnaisista opintomoduuleista puhumalla. Siinä piilee myös yliopiston brändin rakennuspalikka, joka yliopiston kannattaisi tunnistaa.

Uutta yliopistoa korrektisti kuvaavien käsitteiden hapuilu on syystä teennäistä epävarmuutta. Todellisuudessa tiedämme ihan hyvin, mistä olemme kotoisin, mitä tutkimme, opetamme ja opiskelemme. Yliopisto-opinnoista vanhanaikaisessa pääainemielessä haaveilevan abin ajatuksissa on kirkkaampaa järkeä kuin rationalisoidun hallinnon. Tieteenala- ja pääainepohjainen ajattelu on vaikea hylätä, sillä se tuntuu sisällöllisesti käyttökelpoisimmalta ja mielekkäimmältä, vaikka hallinto onkin virallisen kielensä vaihtanut.

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston vihreän vasemmiston puheenjohtaja ja Tamyn entinen koulutuspoliittinen vastaava.

•