Historiantutkija Ella Viitaniemi havaitsi, ettei ihminen ole miksikään muuttunut 1700-luvulta tähän päivään.

Kokemäen kirkolta avautuu näkymä paikallishallinnon muutokseen

Muutosvauhti oli 1700-luvun lopulla kova, kun väkiluku kaksinkertaistui 50 vuodessa ja asutus laajeni kohti metsäisiä seutuja.

Muutosvauhti on 2000-luvun alussakin kova, vaikka väkiluvun kehitys on vakaa ja asutus palaa hiljalleen takaisin kohti keskuksia.

1700-luvulla maallinen ja kirkollinen valta ottivat mittaa toisistaan. Nyt 2000-luvulla maallinen hallintovalta ei tiedä, miten omat rajansa kuntauudistuksessa asettaisi. Yhteistä molempina aikoina on se, että paikallishallinnon ja keskushallinnon välillä käydään kamppailua.

Historian jatko-opiskelija Ella Viitaniemi tutkii Ruotsin ja Suomen hallintohistoriaa vuosina 1750–1800, paikallistason ja keskushallinnon konflikteja, valtaa, kommunikaatiota ja kirkonrakennushankkeita.

Viitaniemi voisi tarjota historiallisen ratkaisun siihen, miten nyky-Suomen pitäisi hoitaa kiistaa herättänyt kuntarakenneuudistus.

Maailma aukeaa Kokemäen kirkolta

Viitaniemi tutki gradussaan sitä, miksi Kokemäen kirkon sijainti muuttui 1700-luvulla keskiaikaiselta paikaltaan toiselle puolelle jokea. Kirkon siirrosta avautuu isompi kuvio aikakauden muutoksiin.

Kirkko joutui jo 1700-luvulla altavastaajaksi maallisen vallan edessä, vaikka se vaikutti yhä vahvasti ihmisten elämään. Seurakunta vastasi hengellisten asioiden lisäksi opetuksesta ja köyhäinhoidosta eli nykypäivän kuntien suurimmista menoeristä, sivistys- ja sosiaalisektorista.

– Seurakunta oli paikka, johon ihmiset tulivat ainakin muutaman kerran vuodessa. Kirkkoherra tunsi ihmisiä, kuulosteli ja katteli, tiesi missä mennään ja piti ihmiset nuhteessa. Se oli valtionhallinnollekin tärkeää, Viitaniemi kertoo.

Maaherra ja nimismies käyttivät maallista valtaa. Talonpojat kääntyivät maaherran ja käräjöiden puoleen, jos olivat eri mieltä papin ja tuomiokapitulin kanssa.

– Paikallisseurakunta oli aika kätevä hallintojuttu, mutta papiston tehtävät kasvoivat, kun tuli tätä sosiaalipuolta. Tehtävät laajenivat, seurakunnat kasvoivat ja ihmiset erkaantuivat seurakunnan elämästä. Päädyttiin siihen, että perustetaan erikseen kunnat.

Keskusvalta saneli kirkon paikan

Maallisen ja kirkollisen vallan erkaantuminen kesti pitkään, sillä kunnat erotettiin seurakunnista vasta 1860-luvulla. Tuomiokapitulit, maaherrat ja käräjät ovat peräisin jo 1600-luvulta, mutta rakennushallinto on 1700-luvun jälkipuoliskon perintöä.

Tukholman yli-intendentinkonttori valvoi julkista rakentamista ja muutti usein paikallishallinnon piirustuksia. Maallikko voisi ajatella, että keskushallinto saneli 1700-luvulla kirkonrakentamisohjeita samaan tapaan kuin kuntaliitosmääräyksiä 2010-luvulla.

– Kyllä täältä piirustuksia lähetettiin, mutta eivät ne vastanneet käsityksiä siellä Tukholmassa. Talonpojat halusivat pientä ja vaatimatonta, mutta Tukholmassa haluttiin, että kaikki olisivat laittaneet vähän näyttävämpiä pytinkejä, Viitaniemi sanoo.

Pieniä kappeleita voitiin rakentaa ilman lupaa, mutta avustusta niihin ei saanut. Kokemäkeläiset lähettivät Tukholmaan piirustukset puukirkosta, mutta saivat takaisin kivikirkon rakennusohjeet. Toinen uutispommi oli se, että kirkko vaadittiin tehtäväksi väärälle puolen jokea.

”Ihminen ei ole muuttunut”

Ella Viitaniemi näkee 1700-luvun ja nykypäivän rakennushankkeissa yhtymäkohtia.

– Eipä se ihminen ole miksikään muuttunut. Hyvin samantyyppisiä ajatuksia oli, että kenen läheisyyteen tietyt palvelut tulee, mihin kirkko rakennetaan ja millaisia ovat liikenneyhteydet.

Tuomiokapitulin ja maaherran edustajat tulivat keskustelutilaisuuksiin, järjestettiin kuulemisia ja katselmuksia, tehtiin maaperätutkimuksia.

Kangasalla asuva Viitaniemi kertoo, että samaan tapaan siellä on nyt puhuttu uimahallin paikasta ja K-kaupan sijainnista. 1700-luvun lopun Kokemäki ja 2010-luvun Kangasala eivät ehkä olekaan kovin kaukana toisistaan.

– Tämä yllätti minut ja se onkin yksi keskeisiä asioita tässä tutkimuksessa, että miten talonpoikia ja paikallisväestöä todella kuultiin 1700-luvun lopun rakennushankkeissa.

Suur-Tampereen nimeksi Pirkkala

Viitaniemi sanoo, että päätökset nykyisistä kuntaliitoksista tehdään eri pohjalta kuin 1700-luvun hallintoratkaisut. Nykyiset työssäkäyntialueet, liikenneyhteydet ja teollistumisen aste ovat aivan toista luokkaa.

Viitaniemi tietää omasta kokemuksesta, että Kangasalla ei ilahduttu Tampereen liitosajatuksesta. Kangasalla tunnetaan oma historiallinen identiteetti, joka pohjautuu kolmesatavuotiseen historiaan.

– Jos liitoksia nyt on tehtävä, niin pitäjät voisivat itse ylläpitää omaa identiteettiään. Pirkkalalla on oma historiansa, Nokialla vahva teollisuus. Eivät ne häviä mihinkään, jos niistä muistetaan pitää kiinni.

Olisiko naapurikuntien helpompi hyväksyä kuntaliitos, jos Suur-Tampereen nimeksi tulisi Messukylä? Sehän on seudun vanhinta asuinseutua.

– Oikeastaan nimen pitäisi olla Pirkkala. Kangasala ja Pirkkala ovat samanikäisiä, keskiaikaisia. Ne eivät ole koskaan Tampereeseen kuuluneet ainakaan keskiajan jälkeen.

Löytyykö historiasta ratkaisun avaimia nykypäivän kuntaliitosten suunnittelijoille?

– Jos vilkuilisi vaikka 1840-luvun Suomen seurakuntakarttaa, niin siellä olisi aika isoja kirkkopitäjiä, joista voisi ottaa mallia, Viitaniemi vastaa.

Teksti Heikki Laurinolli
Kuva Teemu Launis

•