Nenetsien, hantien ja udmurtien asuinalueet Länsi-Siperiassa.

Euroviisumummojen menestys kertoo volgansuomalaisesta musiikkiperinteestä

Euroviisut lähestyvät. Venäjä lähettää Azerbaidzhanin Bakuun tänä vuonna ryhmän nimeltä Brangurtys’ Pesjanajos – ’Brangurtin Mummoset’. Tämä volgansuomalaisten udmurtien perinneryhmä on toiminut jo 1970-luvun alusta, mutta se alkoi saavuttaa Udmurtian ulkopuolista julkisuutta viitisen vuotta sitten ottamalla ohjelmistoonsa kappaleita ja elementtejä venäläisestä iskelmä- ja pop-musiikista. Nyt ryhmä konsertoi kuin mikä tahansa pop-yhtye ja pääsee vieläpä edustamaan liittovaltiota Eurovision laulukilpailuun.

Viehättääkö tässä yhtyeessä pelkkä mielikuva udmurtieläkeläisistä tanssahtelemassa tanssimusiikin poljennossa vai nauttiiko suuri yleisö harvemmin kuulluista udmurtien perinnesävelmistä sinänsä? Millä ehdoilla perinteestä voi tulla listamusiikkia ja vientituote? Onko kaikilla musiikkiperinteillä tällaista potentiaalia?

Kyllä on, mutta on eri asia, kenen kannalta ja kenen ehdoilla. Volgansuomalaisissa musiikkiperinteissä on riittävästi sellaisia musiikillisia elementtejä, jotka voidaan viedä suureen euroamerikkalaiseen pop-musiikkimyllyyn ja muokata niistä menestystuotteita samalla tavoin kuin vaikkapa karjalaisista lauluista. Sen sijaan pohjoisempien alkuperäiskansojen kohdalla tehtävä on paljon haastavampi, koska pohjoisissa lauluissa on vähemmän eurooppalaisen ymmärtämiä tai arvostamia piirteitä. Toinen kysymys on, kuka tarvitsee pahimmillaan miltei tunnistamattomaksi muokattuja etnisiä tai kansallisia symboleja? Osallistuisitko sinä suomalaisuuden edistämiseen, jos amerikkalainen myyntimies olisi päättänyt sinun puolestasi, että suomalaisuuden symbolina täytyy olla punainen tonttulakki… tai vaikkapa puukengät?

Länsi-Siperian kansojen musiikki tutkimuskohteena

Kuluneen talven aikana Tampereen yliopiston käytävillä saattoi kuulla sekä itähantilaista että metsänenetsiläistä puheenpartta Länsi-Siperiasta. Musiikintutkimuksen oppiaineen asiantuntijavieraina kävi joulukuussa itähantilainen Ljudmila Nikolaevna «Ajuwi» Kajukova ja helmikuussa metsänenetsiläiset Polina Gilevna Turutina sekä Olga Lamovna Turutina.

Nämä vierailut olivat osa tutkimusprojektia, joka keskittyy Länsi-Siperian alkuperäisväestöjen perinteisen musiikillisen ilmaisun rakenteiden tutkimukseen.

Tutkimushanke tarjoaa uutta tietoa perinne-esityksen muodoista. Jo nyt on käynyt selväksi, että pohjoisten alkuperäiskansojen paikallisperinteet eivät suinkaan ole suurta yhtenäistä massaa.

Paikalliskielet uhanalaisia

Pohjoisten alkuperäiskansojen paikalliskielet alkavat olla uhanalaisia, ja myös paikalliskulttuurien koko olemassaolon perusta on suuressa murroksessa. Länsi-Siperian samojedi- ja obinugrilaiskieliä puhuvien väestöjen olemassaolo on rakentunut 1900-luvun lopulle saakka luontaiselinkeinojen varaan. Toimeentulo on saatu erätaloudesta, tundralta tai taigasta, joko riistanpyynnistä tai poronhoidosta.

Viimeisin murros alkoi 1970-luvulla, kun Länsi-Siperian luonnonvarojen, erityisesti öljyn ja maakaasun tehotuotanto pääsi Neuvostoliitossa vauhtiin. Tätä vaihetta voitaisiin ajatella laajana etnografisena nykyhetkenä, joka yltää suurin piirtein 1980-luvulta 2010-luvulle. Nyt on menossa eräänlainen viimeinen vaihe: luontaiselinkeinoihin perustuvien paikalliskulttuurien mahdollisuudet jatkaa perinteisen asiantuntemuksensa varassa ovat huvenneet miltei olemattomiin, kun suuri osa riista-alueista on saastunut. Liittovaltio ei tarvitse enää alkuperäiskansoilta heidän asiantuntemustaan esimerkiksi turkiseläinten pyynnissä, vaan heidän kotimaidensa sisukset luonnonvaroineen.

Ljudmila Kajukova ja Jarkko Niemi kuuntelivat ja litteroivat itähantilaisia laulutallenteita talven aikana Tampereen yliopistossa. 1990-luvulla alkanut tutkimushanke on saatu uudelleen käyntiin.

Öljy- ja maakaasuteollisuuden keskeinen seuraus on, että nykypäivän Länsi-Siperia kaupungistuu voimakkaasti. Myös suuri osa alkuperäisväestöstä on siirtynyt kyliin ja kaupunkeihin, palvelujen luo. Paikallisperinteitä säilötään kotiseutumuseoihin tai niiden pohjalta rakennettuihin elämyspuistoihin ja turistikyliin. Tundran ja taigan erä- ja nautinta-alueiden hallinnasta käydään jatkuvasti oikeusprosesseja paikallisen väestön ja aluehallinnon välillä.

Paikalliskulttuuri voi olla yllättävän vastustuskykyinen. Länsi-Siperian alkuperäisväestöt ovat pystyneet vaikuttamaan asuinseutujensa aluehallintoihin esimerkiksi pyhien paikkojen suojeluun liittyvissä kysymyksissä. Paikalliset aloitteet henkisen kulttuuriperinnön ja rituaalisten ympäristöjen kartoittamisesta ja rauhoittamisesta ovat menneet useilla seuduilla läpi, vaikka valtaväestö ei välttämättä jaa pohjoisten alkuperäiskansojen käsityksiä ympäristön ritualisoiduista ominaisuuksista.

Naiset ottavat selvää miesten perinteestä

Lauluperinteiden rooli ihmisten arkielämässä ei ole enää niin keskeinen kuin sukupolvi sitten, mutta perinteentutkimuksen avulla on mahdollista ymmärtää paikallisyhteisön toimintaa ja yksilön liikkumavaraa perinteisessä yhteisöllisyydessä.

Länsi-Siperian vanhakantaisissa luontaiselinkeinoyhteisöissä sukupuolten välinen työnjako on perinteisesti ollut erittäin selkeärajaista. Hantien käsityksen mukaan ihmisen yhteisöllinen ja mytologinen olemassaolo on rakentunut sukupuolitetusti. Tämä heijastuu suoraan myös suullisiin perinteisiin. Vain miesten on ollut sallittua suorittaa rituaaleja ja niihin liittyvää toimintaa, mukaan lukien rituaalien tärkeitä lauluja, joissa kerrataan hantien maailmankuvan peruskäsitykset maailman synnystä ja jumalten hierarkiasta. Kun miehet kuolevat, naisten on miltei mahdotonta päästä käsiksi tällaiseen rituaaliperinteeseen, vaikka he haluaisivatkin. Tilanne saattaa muuttua kuitenkin nyt, kun oman paikallisperinteensä tallennuksesta, uudelleenoppimisesta ja elvyttämisestä kiinnostuneet ovat miltei yksinomaan naispuolisia ja miesten esittämästä, unohtuvasta suullisesta perinteestä on kuitenkin osa tallennettu.

Suullinen perinne säilyttänyt voimansa

Paikallisperinteiden tutkimuksen kannalta mielenkiintoisinta on suullisen perinteen voima, joka on jatkunut näihin päiviin asti. Länsi-Siperiassa on yhä runonlaulajia, joiden muistissa säilyneet esitykset avaavat näkymiä entisaikojen sukuyhteisöjen elämään. Myös animistinen maailmankuva on läsnä tällaisessa muistinvaraisessa perinteessä. Pohjoisten alkuperäiskansojen perinteitä on tallennettu jo 1800-luvulta lähtien kirjalliseen muotoon ja 1900-luvun puolivälistä lähtien myös paikallisilla kielillä. Paikallisperinne ei silti ole muuttunut kirjoista omaksutuksi kuin lähinnä koulutetun väestön keskuudessa. Tundran ja taigan perinteenkantajat pystyvät yhä tuottamaan perinne-esityksiä muistinvaraisesti.

Lauluperinteen tutkimisen kannalta tärkeintä tietoainesta on esitys ja siitä tehty tallenne. Perinne-esityksen ainutlaatuinen, esittäjänsä henkilökohtaisia ja erityisesti paikallisia tyylipiirteitä sisältävä muoto on analysoitava tallenteen perusteella. Sanat saatetaan järjestää runolliseen ja sävelelliseen asuunsa eri perinnelajeissa eri tavoin, mutta tämä on koettavissa vain esityksen aikana. Ennen ääniteteknologian kehitystä perinteentallentajien ainoa mahdollisuus oli kysellä laulujen sanat esittäjältä esityksen jälkeen. Tällöin esittäjä useimmiten saattoi vain referoida esittämänsä laulun tekstin pääpiirteissään, vieläpä proosamuotoisena. Miltei kaikki 1800–1900-luvun vaihteen perinnetekstikokoelmat – oikeastaan myös suomalais-karjalaiset runolaulujulkaisut – on laadittu tällä periaatteella. Tällainen tekstitallenne on usein runko, joka ei kerro meille, missä muodossa teksti on esitetty. Ja juuri tämä esityksen rakenne on paikallisen tyylin ydin, mutta se elää vain esityksen hetkellä ja katoaa sitten kuulijoidensa muistikuviksi, ellei sitä tallenneta.

Ikkuna itäisten hantien laulettuun kansanperinteeseen

Itähantilaiset perinteet ovat kenties haastavimpia niistä Länsi-Siperian paikallisperinteistä, jotka kuuluvat Tampereen musiikintutkimuksen oppiaineen tutkimuskohteisiin. Esimerkiksi itähantien perinteinen rituaalinen järjestelmä on erittäin kompleksi, puutteellisesti tutkittu, ja se sisältää runsaasti alueellisia erikoispiirteitä, joita ei voida tyhjentävästi ymmärtää muiden perinteiden avulla.

Virolaisten, suomalaisten ja Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden musiikintutkijoiden projekti käynnisti 1990-luvun alussa seikkaperäisen perinteiden tallennuksen ja tutkimuksen. Tämän tutkimusprojektin osahankkeiden satoa oli muun muassa lähes 100 laulutallenteen kokoelma itähantien parista. 1990-luvun aikana tämän aineiston lauluista saatiin litteroitua vain muutama keskeisin lhangylhtyp-rituaalilaulu hantien tärkeimmästä yhteisöllisestä rituaalista, pupi jek -karhujuhlasta, koska kielitaitoisia yhteistyöhenkilöitä oli erittäin vähän.

Käynnistin viime kesänä uudelleen tämän aineiston litteroimattomien laulujen (erit. månt’ arygh ’satulaulu’, kut’ arygh ’henkilölaulu’) käsittelyhankkeen 1990-luvun alun itähantilaisen yhteistyökumppanin Agrafena Pesikovan ja hänen nuoremman kollegansa Ljudmila Kajukovan kanssa.

Tarkkaa työtä kuulokkeet päässä

Konkreettisesti tutkimustyö oli tarkkuutta ja kärsivällisyyttä vaativaa istumista kuulokkeet päässä. Kuuntelimme kaksilla kuulokkeilla laulutallenteita, ja Ljudmila Kajukova kirjoitti sanat ylös. Jos itse kuulin sanat eri tavalla, ehdotin pysähtymistä ja uusintakuuntelua. Tekstilitteraation lisäksi keskustelimme kustakin laulusta ja kävimme läpi laulun sijainnin hantilaisen perinteen todellisuudessa.

Kajukova kiteytti kuukauden työskentelyn tuloksia omalta osaltaan seuraavasti. ”Emme me vielä koko työtä tehneet, minun täytyy vielä tehdä noista teksteistä itselleni kirjallinen käännös, sitten on mahdollista jatkaa paremmin [sisällön] analyysia. Minulle itselleni on myös merkitystä sillä, että voin viedä mukanani 20 vuotta sitten tallennetut äänitteet, koska niitä ei ole säilynyt siellä, Ugutissa tai piirikunnassa… ja jos ovatkin, ne ovat hautautuneet jonnekin syvälle, eikä kukaan niitä voi löytää. Jos löytävätkin, eivät ymmärrä niistä mitään, koska joko eivät ymmärrä kieltä tai laulua tai mitään.”

Teksti Jarkko Niemi

Kirjoittaja on akatemiatutkija.

•