Hyvinvointivaltio ja Yksinäinen ratsastaja

    Heikki Mäki-Kulmala

    1.

    Monet fiksut ihmiset kantavat huolta maamme henkisestä tilasta, kuten oikein onkin. Eräät heistä murehtivat, miten moderni hyvinvointivaltio holhoaa kansalaistensa jokaista askelta antamatta heidän ottaa itse vastuuta elämästään.

    Mutta mitä tämä holhous sitten käytännössä merkitsee, miten se on heitä itseään koskettanut? Siitä kuulee joskus merkillisiä tarinoita. Esimerkiksi Esa Saarinen kirjoitti tuossa taannoin: ”Esineellistäminen. Esineellistävä yhteiskunta riisuu ihmiseltä sen, mikä syvimmältään on häneen kätketty, mikä ihmistä ihmisenä luonnehtii. Ei privaattia esineellistetyllä hyvinvointi-ihmisellä – kansalaiskelpoisuus on julkisesti todistettava. Se tarkoittaa, että kotiovi on pidettävä avoinna, jotta viranomaiset voivat marssia mylvien makuuhuoneeseen sinä hetkenä kun yllätystarkastus on säädösten mukaan tarpeen.”

    Saarisen tyylikeinona on tässä tietenkin hyperbola eli liioittelu, mutta kuitenkin: ohhoh!! En usko Saarisen koskaan oikeasti pelänneen ensimmäistäkään viranomaista tai odottaneen kotiinsa yhtäkään yllätystarkastusta. Hän vain pelaa pateettista teatteriaan jatkaen vielä: ”Esineellistäminen kohdistuu minuuteen. Siksi ruotsittuvan hyvinvointiyhteiskunnan perustavin käsky kuuluu: luovuta minuutesi pois sillä se on epäterve.”

    2.

    Ruotsittuminen! Esa S. antaa näin ymmärtää, että ennen ruotsalaisesta hyvinvointivaltiosta lennähtänyttä taudinbasillia asiat olivat meillä paremmin. Ihmisiä ei esineellistetty, ei holhottu ja vastuunsakin kantoi jokainen ihan itse. Mutta mitä tapahtui todella?

    Saarisen ja muiden fiksujen ihmisten kannattaisikin kaivaa esiin Lars D. Erikssonin toimittama pamfletti Pakkoauttajat (ilm. 1967). Sen artikkelit antavat armottoman kuvan siitä, miten helppoa Suomessa ennen hyvinvointivaltion tai ”ruotsittumisen” aikaa oli päästä vapaudestaan ja joutua suljetuksi laitoksiin, joissa olot eivät olleet juuri vankilaa kummallisemmat – jos sitten sitäkään. Näitä olivat työlaitokset, alkoholistiparantolat, koulukodit ja monesti myös mielisairaalat. Nämä häkit heilahtivat pelkällä viranomaispäätöksellä, ilman tuomioistuinkäsittelyä. Niin ikään vankilukumme olivat huomattavan korkeat vaikkapa Ruotsiin verrattuna. Meillä oli vielä 1960 -luvun alussa 150 vankia 10 000 asukasta kohden, kun tuo luku Ruotsissa oli vähän yli viisikymmentä. Vielä dramaattisempi tuo oli 1940-luvun lopulla, jolloin vastaavat luvut olivat noin 260 ja 40.

    Hoidon tai auttamisen ideologia oli aina kuusi- tai seitsemänkymmentäluvulle asti ankaran patriarkaalista. Toimenpiteiden kohteeksi joutuneen oikeuksien suojana ei ollut olemassa juuri minkäänlaista säännöstöä. Viranomaisen (lääkärin, sosiaalityöntekijän, laitoksen johtajan) katsottiin olevan sen ainoan tahon, joka tiesi ja joka pystyi yksin päättämään, mikä missäkin tilanteessa oli kohteelle parasta.

    Mitä sitten makuuhuoneisiin tulee, niin tällä kohtaa Saarisen ja muiden holhoamista kauhistelevien olisi syytä perehtyä Olli Ståhlströmin väitöskirjaan Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Siitä käy kiistattomasti ilmi, että inhimillisemmät ja valistuneemmat asenteet homoseksuaalisuuteen tai eräisiin muihin seksuaalivähemmistöihin tulivat meille nimenomaan hyvinvointivaltio Ruotsin kautta. Siellähän homoseksuaalisuuden kriminalisointi oli päättynyt jo vuonna 1944, kun meillä tuota päätöstä piti odottaa aina vuoteen 1971.

    Jos viitseliäisyyttä riittää tutkiskella vielä vanhempaa historiaa, niin tarjolla olisi (vieläpä ilmaisena netissä!) esimerkiksi Jarmo Peltolan väitöskirja Lama, pula ja työttömyys, Tamperelaisperheiden toimeentulo 1928–1938. Siinä kerrotaan, miten vähäinsenkin kunnallisen toimeentuloavustuksen saanut riisuttiin heti melko paljaaksi niistä kuuluisista länsimaisista kansalais- tai jopa ihmisoikeuksista. Pelko pakkolaitoksiin joutumisesta sai sitten aikaan sen, että moni perhe näki mieluummin jopa nälkää.

    Toisin sanoen: hyvinvointiyhteiskunnan ja sen niin sanotun universalistisen sosiaalipolitiikan myötä yksilöt tai perheet sekä niiden oikeudet ovat huomattavasti paremmin suojattuja niin suhteessa viranomaisiin kuin myös erilaisiin epävirallisiin tarkkailijoihin ja rankaisijoihin.

    3.

    Mistä sitten on peräisin se nurinkurinen ajatus, että ihmisten kontrollointi ja omavastuun riisto olisi nimenomaisesti hyvinvointivaltion tavaramerkki? Taustalla lienee sopimusteoreettinen yhteiskunta- ja valtiofilosofia ja sen keskeinen käsite ”luonnontila” – ja tästä nimenomaan Locken tai Rousseaun esittämä versio. Sen mukaanhan ihmiset elelivät aluksi vapaina ja toisistaan riippumattomina yksilöinä, mutta sitten he kokoustivat ja päättivät perustaa tiettyjä yhteiskunnallisia instituutioita. Niiden perimmäisin ja päällimmäisin tarkoitus oli suojata ihmisten vapauksia hankalissakin tilanteissa. Tämän hyvän alun jälkeen keitos alkoi kuitenkin pilaantua, kun byrokraatit ja muut inhokit ryhtyivät kahmimaan itselleen yhä enemmän valtaa ja ansaitsematonta varallisuutta.

    Mutta kuulkaa kaikki fiksut ihmiset: Mitään tuollaista luonnontilaa ei ole koskaan ollut olemassa. Mitä varhaisemmasta historiasta on kyse, sitä täydellisemmin yhteisö on yksilöittensä elämää kontrolloinut. Luonnontila oli vain nerokas teoreettinen ja retorinen konstruktio, eräänlainen luomismyytti. Siihen nojautuen saattoivat nousevan kolmannen säädyn filosofit (esimerkiksi Locke ja Rousseau) kyseenalaistaa vanhan sääty-yhteiskunnan rakenteet ja erityisesti aateliston tai kirkon etuoikeudet. Rousseaun Yhteiskuntasopimuksesta-teoksen ensimmäisen kappaleen ensimmäinen lause ”Ihminen on syntynyt vapaana, mutta kaikkialla hän on kahleissa”, on iskevyydessään loistava aloitus, mutta väitteenä täysin paikkaansa pitämätön. Tietäähän jokainen meistä, miten alastomina, avuttomina ja hoivaa tarvitsevina me olemme tänne maailmaan tulleet.

    Läheskään kaikki fiksut ihmiset eivät ole kuluttaneet aikaansa Lockea tai Rousseauta tutkimalla. Useimmille mielikuvat luonnontilasta ja sen alkuperäisestä vapaudesta ovat välittyneet populaarikulttuurin, erityisesti amerikkalaisen elokuvan ikonien kautta. Niistä vaikuttavin lienee Yksinäinen ratsastaja, joka ilmestyy jostain (luonnontilasta?) ja joka urotekonsa tehtyään häipyy jonnekin. Hänet nähdään vain täysivoimaisena, täysin omillaan tulevana miehenä, jolla on Clint Eastwoodin jäyhä naamavärkki. Hänen ”ruumiinsa” ei koskaan toden teolla väsy, ei sairastu eikä hikoile edes aavikon paahteessa. Auringon polttamat rakkulatkin katoavat tavallisesti muutamassa minuutissa.

    Miksi Yksinäinen ratsastaja vaikenee menneisyydestään ja poistuu pian jokaiselta paikkakunnalta vain hetken viivähdettyään? Hän pakenee varjoaan, proosallisemmin sanottuna omaa hien ja muiden ruumiinsa eritteiden hajuja sekä kaikkea sitä, mistä ne muistuttavat. Samasta syystä myös monet fiksut ihmiset ovat huolissaan ”hyvinvointiyhteiskunnan harjoittamasta kontrollista”, vaikka se ei olisi heitä millään tavoin koskettanut. Se on heille kiusallinen muistutus siitä, miten he ja me kaikki ihmiset olemme riippuvaisia toinen toisistamme.

    Emmekä vain toisistamme, vaan koko elokehästä, koko luonnosta.