Euroopan ihmisoikeusjärjestelmän tulevaisuus puntarissa

    Jukka Viljanen

     

    Euroopan neuvosto on keskustellut eurooppalaisen ihmisoikeusjärjestelmän tulevaisuudesta Brightonissa 18.–20. huhtikuuta pidetyssä konferenssissa. Tilaisuus oli jatkoa Interlakenissa (2010) and Izmirissa (2011) aloitetulle prosessille, jonka tarkoituksena on turvata Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) toiminta myös tulevaisuudessa. Kehittämistarpeen on aikaansaanut Strasbourgin tuomioistuimeen muodostunut valitusruuhka. Vuoden vaihteessa yli sataviisikymmentä tuhatta (151 600) valitusta odotti käsittelyä. Näistä puolet tulee Venäjältä, Turkista, Italiasta ja Romaniasta.

    Brightonin keskusteluissa haettiin vastauksia kysymyksiin ihmisoikeussopimuksen (EIS) kansallisen tason täytäntöönpanosta sekä EIT:n ja jäsenvaltion viranomaisten välisestä vuoropuhelusta. Miten viranomaiset parhaiten saataisiin tietoisiksi EIS:n velvoitteista? Miten velvoitteet näkyisivät hallintokäytännössä ja politiikassa? Miten kansalliset tuomioistuimet parhaiten toteuttaisivat sopimusta ratkaisutoiminnassaan? Tarkastelussa oli myös parlamenttien rooli. Mikä olisi paras tapa laittaa sopimukset täytäntöön ja miten lainsäätämisprosessissa valvotaan sopimusvelvoitteiden toteutumista?

    Konferenssin yhteydessä tehdyt johtopäätökset koottiin 39-kohtaiseen Brightonin julistukseen. Siinä korostetaan, että yksilövalitus on jatkossakin ihmisoikeusjärjestelmän perusta. Tehdyt tehostamistoimet ovat oikean suuntaisia (esim. prioriteettipolitiikka, yhden tuomarin kokoonpano ja pilotti-tuomiot). Julistuksessa painotetaan tarvetta jatkossa keskittyä vakaviin, laajalle levinneisiin, systemaattisiin ja rakenteellisiin ihmisoikeusongelmiin. Asiakirjan keskeinen viesti on jäsenvaltioiden hallitusten vastuu sopimuksen kansallisesta täytäntöönpanosta. Julistus asettaa esimerkiksi velvoitteen hallituksille arvioida parlamentille annettavien lakiesitysten suhde ihmisoikeusvelvoitteisiin.

    EIT:n tulkinnassa on kyse 800 miljoonalle ihmiselle taattujen ihmisoikeuksien tehokkaasta ja käytännöllisestä turvaamisesta. Ennen Brightonin tapaamista tutkijoiden ja ihmisoikeusjärjestöjen kritiikkiä on herättänyt subsidiariteetti-periaatteen ja harkintamarginaali-opin korostuminen kokouksen agendalla. Sopimuksen tulkinnassa hahmottunutta oppia halutaan sopimuksen esipuheeseen. Ainakin tutkijan silmissä herää epäilys jäsenvaltioiden tavoitteista vaikuttaa EIT:n tulkintalinjoihin. Järjestelmän integriteetin kannalta on välttämätöntä, että harkintamarginaalin laajuudesta päättäminen kuuluu jatkossakin EIT:lle. Vapaiden käsien antaminen jäsenvaltioille heikentäisi järjestelmän uskottavuutta.

    Epäilyä herättää myös vaatimus siitä, että EIT:n ratkaisujen pitäisi olla selkeitä ja johdonmukaisia. Vaatimus on jo nykyisellään toteutunut Strasbourgin tuomioistuimessa. Oikeusvarmuudella on tärkeä rooli ratkaisutoiminnassa. EIT edellyttää erityisiä perusteita, jotta se voisi poiketa aikaisemmista ratkaisuistaan. Ratkaisujen taustalla on poikkeuksetta vakiintunut tulkintajatkumo. EIT antaa sopimuksen tulkintaa ohjaavia periaatteita. Lisäksi hyvästä kansallisesta EIT:n tulkintakäytännön soveltamisesta on palkittu. Esimerkiksi yksittäisissä Britanniaa ja Saksaa koskevissa ratkaisuissa huolellisesti toteutettu kansallinen punninta on vaikuttanut jäsenvaltion eduksi.

    Suomalaisissa tuomioistuimissa on otettu oppia Strasbourgista. Suomalaista esimerkkiä dialogista edustaa Korkeimman oikeuden tuore ratkaisu isyyden vahvistamisesta (KKO 2012:11). Suomi oli saanut Strasbourgista kaksi tuomiota vuonna 2010, joissa todettiin, että valittajien yksityis- ja perhe-elämänsuojaa oli loukattu. Aikaisemmasta vuodelta 2003 tehdystä kannanotosta poiketen laki jätettiin soveltamatta ja annettiin etusija perustuslain yksityiselämän suojaa koskevalle säännökselle. Perusoikeuden sisältöä määriteltäessä oli luontevaa perustaa kansallinen tulkinta EIT:n selkeään ja yksiselitteiseen tulkintaan. Dialogi EIT:n kanssa on muodostunut tärkeäksi myös lainvalmistelussa. EIT:n ratkaisut ovat ohjanneet lainsäätäjää katsomaan asioita muultakin kun tehokkuuden kannalta. Esimerkiksi poliisilain sekä pakkokeino- ja esitutkintalakien uudistamisen yhteydessä kansainvälinen oikeuskäytäntö vaikutti ratkaisevasti lain laatua parantavasti.

    Brightonin viesti jäsenvaltioiden vastuusta on relevantti myös Suomen näkökulmasta. Kansallisen ihmisoikeuskeskuksen perustaminen ei ole tuonut ratkaisua perusongelmaan. Hyvistä esimerkeistä huolimatta meillä ei käydä riittävää kansallista dialogia ihmisoikeusvelvoitteista. Erityisesti eduskunnan perustuslakivaliokunnan on otettava nykyistä vahvempi rooli. Perustuslain 74 pykälä edellyttää valiokunnalta selkeämpää johtajuutta ihmisoikeusvelvoitteiden valvonnassa. Valiokunta voisi useammin muistuttaa ministeriöiden tehtävästä varmistaa lakiehdotusten yhteensopivuus sopimusvelvoitteiden kanssa. Ei riitä, että yksittäisissä lakiehdotuksissa tarkastelu on tehty huolella. Tarvitaan koko lainvalmistelukoneiston kattavaa kontrollia. Se olisi Brightonin julistuksen hengen kanssa sopusoinnussa. Toinen toivottavasti jatkossakin käytettävä EIS:een perustuva kannanotto annettiin viime syksyn talousarvion käsittelyssä. Perustuslakivaliokunnan vaatimus lisätä 2 miljoonaa euroa tuomioistuinten toiminnan rahoituksen varmistamiseksi oli iso harppaus oikeaan vastuuseen.  Ihmisoikeuksien kunnioittaminen edellyttää myös riittäviä resursseja.

    Kirjoittaja toimii Tampereen yliopistossa ihmisoikeustutkimuksen dosenttina ja julkisoikeuden yliopistonlehtorina.