Yliopiston valtaus

    Marjo Vuorikoski

    Vanhan valtauksesta on jo aikaa. Vielä silloin uskottiin joukkovoimaan ja suoraan toimintaan rakenteiden ravistelussa. Nykyinen yliopiston valtaaja ei ole pitänyt melua itsestään. Se on siirtynyt sisään kyselemättä. Tuntuu että markkinavoimat tunkeutuvat ihon alle.

    Yliopistolle on aina ollut ominaista kilpaileminen. Sivistysyliopistossa pelin säännöt olivat lempeämmät. Tutkijaksi kasvamiselle annettiin enemmän aikaa ja tilaa. Tai ainakin odotukset jätettiin sivistyneesti suoraan ilmaisematta. Piiloiset normit piti osata lukea, mikäli mieli raivata tiensä huipulle.

    Professori Arto Mustajoki esitti (Yliopisto 2004/1) kahdeksan kohdan listan tieteen huipulle pääsyn kriteereistä. Useimmat asiat listalla eivät yllättäneet. Pitää hakeutua opiskelemaan menestyvään tiedeyhteisöön. Luottaa omiin kykyihinsä. Osata verbalisoida ajatuksiaan suullisesti ja kirjallisesti tieteenalan edellyttämää kieltä ja traditioita noudattaen. Oppia priorisoimaan, sillä aika on tutkijan tärkeä resurssi.

    Lista paljastaa myös usein piiloiseksi jääviä normeja. Rahoituksen saaminen ja uralla eteneminen edellyttävät trendien vaistoamista eli kannattaa seurata tieteen vahvoja valtavirtauksia. Lisäksi pitää kestää takaiskuja, sillä vastoinkäymisiä ei voi välttää. Mielenkiintoinen kohta on nöyryys. Lahjakkuus ei riitä vaan on sopeuduttava tiedeyhteisön pelisääntöihin ja nieltävä sen sosiaaliset arvot ja hierarkiat, sillä yleensä kapinalliset nujerretaan tai he väsyvät itse.

    Nykyisen tehokkuutta ja tuottavuutta korostavan yliopiston hyvänä puolena pitäisin sitä, että etenemisen vaatimukset ilmaistaan entistä selvemmin. Sankkenevat jatko-opiskelijoiden ja tohtoreiden joukot tietävät, mitä heiltä odotetaan. Tieteen portinvartijasysteemien kriteerit korostavat kansainvälistymistä ja julkaisemista huippujulkaisuissa. Eteenpäin pyrkijöiden on lisäksi oltava valmiita jatkuvaan suoriutumisensa arviointiin. Jäävätkö jäljelle vain sopeutujat ja pelurit?

    Akateemisen menestymisen ensisijainen kriteeri liittyy tutkimustyöhön ja siitä julkaisemiseen. Urapolun rakentamisessa yliopiston eri henkilöstöryhmien asemat eroavat toisistaan. Opetuspainotteisissa tehtävissä tutkimuksellinen meritoituminen on haastavaa, koska laadukas opetus vie aikaa. Toisaalta myös eri tieteenalat ovat eri tavoin opetusintensiivisiä. Esimerkiksi omalla yhteisölläni, kasvatustieteen yksiköllä, on vahva opetuksen painotus jo siitä syystä, että sen vastuulla on opettajankoulutustehtävä.

    Yliopiston on jo oman menestymisensä takia harjoitettava rekrytointi- ja henkilöstöpolitiikkaa, jossa tuloksellisuus on ratkaiseva kriteeri. Mutta miten yliopistossa onnistutaan kohtelemaan henkilöstöä niin, että sen luovuus ja hyvinvointi pysyvät yllä? Riittääkö henkilöstön motivaatio, kun toiminnan tehokkuuden perusteluna on ympäröivän maailman kehittämisen sijaan yliopiston menestyminen kilpailussa, jossa kyse on taloudellisista voimavaroista, ranking-kisassa menestymisestä ja vetovoimaisena opiskelu- ja työyhteisönä säilymisestä.

    Akateemiseen työhön on kuulunut vahva sitoutuminen ja työn merkityksellisyyden kokemus. Miten tällainen työhön sitoutuminen säilyy henkilöstön aseman muututtua?  Yliopistoa työnantajana on verrattu jopa telakkaan tai makkaratehtaaseen. Kuten Matti Vesa Volanen (2012, 186) toteaa teoksessa Toiseksi paras? – Tieteentekijät ja uusi yliopisto: ”Kun yliopistot ovat nyt yksityisoikeudellisia yksiköitä, työtä ei tehdä ’rakkaudesta yliopistoon’ vaan työsuhteisena palkkatyönä työsuhdelainsäädännön mukaisesti. Romanttisen, kansallisen tietokäsityöläisyyden aika on siis ohi. Nyt käymme päistämme, käsistämme ja sydämistämme käteiskauppaa osto- ja myyntitarjousten pohjalta.”

    Miten vallata yliopisto takaisin? Liiallinen sopeutuminen talouden yhdenmukaistaviin paineisiin ei voi olla oikea tie. Yliopiston ei pidä suostua menettämään ominaislaatuaan sivistysyliopistona.

    Kirjoittaja on lehtori ja kasvatustieteen tohtori.