Aarne Kinnunen: Päätoiminen elämä. Otava 2011.

”On hyvä olla ase käden ulottuvilla, jokin, jonkinlainen, vaikkapa puunuija, ei susia eikä karhuja vastaan, vaan ihmisiä”, Aarne Kinnunen, professori emeritus, kirjoittaa muistelmiensa esipuheessa. Vaikka virkkeestä lukisikin ironiaa, jotain se kertoo tekijän maailmankuvasta. Hän on nuijasoturien heimoa, samasta puusta veistetty kuin Yrjö Koskinen, joka tunnusti taistelevansa Tuonelan tuville saakka, tai kuin Erno Paasilinna, joka koki olevansa riidassa maailman kanssa.

Pitkään elänyt ja paljon aikaansaanut Kinnunen kertoo elämänsä tarinaa näennäisen nöyrästi, mutta samalla koko ajan ikään kuin varuillaan, uusia vastoinkäymisiä vainuten. Enonkoskelta vaatimattomista oloista lähtenyt, sodan ja pulan ajat kokenut estetiikan, kirjallisuuden ja teatterin tutkija on seurustellut erityisesti sellaisten ihmisten kanssa jotka ovat herkästi loukkaantuvia, turhamaisia, ”mimosoja” – kuten hän niitä nimittää. Samaan kategoriaan Kinnunen laskee itsensäkin. Muistelija kertoo, että elämänkoulussa ovat välillä nyrkitkin puhuneet. Yhteenotoista kertyneet ”velat korkoineen ja indeksikorotuksineen on maksettu”, hän vakuuttaa, vaikka ”niitä oli noin hyvin varustetun kesähuvilan verran, ja haavat arpeutuneet”.

Muistelmia lukiessa syntyy kyllä vaikutelma, että kuitattavaa riittää ja haavoissa on yhä suolaa. Kinnunen kuvaa laveasti lapsuuttaan ja nuoruutensa kirjallisia harharetkiä. Painopiste kerronnassa on kuitenkin tieteentekijän ja yliopistomiehen kokemuksissa, joista ei ole väriä puuttunut. Tiedemaailmaa hän luonnehtii eripuraiseksi ja erinomaisen herkäksi poikkeavalle mielipiteelle. Toisaalta hän toteaa, että ilman väittelyn ja alituisen epäilyn käyttövoimaa ”maailma pysähtyisi”.

Kinnunen kertaa itseään säästelemättä uransa alkumatkan vaikeudet. Hänen romaanihaaveensa kilpistyivät kustantajien kiinnostumattomuuteen, melkein hyväksytty aforismikokoelma jäi julkaisematta, teatterit hukkasivat hänen näytelmiensä käsikirjoitukset, ensimmäinen väitöskirja hylättiin. Kompensaatioksi hän heittäytyi kriitikoksi ja sai kirjailijapiireissä Suomen ”ilkeimmän arvostelijan” leiman. Ura urkeni kuitenkin toisesta väitöskirjasta, Aleksis Kiven näytelmiä koskevasta, edelleen alansa klassikosta. Sittemmin ovat seuranneet menestystarinoina tutkimukset estetiikan ja huumorin alalta sekä monografiat muun muassa Haanpään, Lehtosen ja Haavikon tuotannosta.

Muistelmiensa johdannossa Kinnunen esittelee metodinsa: ”nämä muistelmat on kirjoitettu täyttämällä aukkoja”. Käytännössä se merkitsee esitystapaa, joka rönsyilee ja liikkuu mielivaltaisesti ajassa ja paikassa. Kerronnan sävyt vaihtelevat kansanomaisista pikkutuhmuuksista koskettaviin kuvauksiin elämän haavoittuvuudesta. Aleksis Kiveä lainaten Kinnunen katselee ”Manalaista vasten partaa”.

Muistelmien estetiikka perustuu Erich Auerbachin Mimesiksen määrittelemässä mielessä ”tyylien sekoitukseen”. Arkinen ja pyhä kombinoituvat Kinnusen saarnoissa vähän niin kuin Lutherin pöytäpuheissa. Päätoiminen elämä on koukuttavaa lukemista, joka vuoroin ärsyttää, vuoroin vetää lukijan murehtimaan mukana, elämään uudelleen Kullervon tarinan.

Juhani Niemi

•