Auli Kulkki-Nieminen, Marjo Vuorikoski ja Tarja Aaltonen kuuluivat työnohjausryhmään, joka tarjosi peilin omien opetustapojen ja -tavoitteiden kirkastamiselle.

Meitä kokoontui viime keväänä kahdeksan yliopiston opetus- ja ohjaustehtävien kimpussa pakertavaa ammattilaista hakemaan lisää oppia ja tukea oman työn kehittämiseen. Tähän ESR-rahoitteisen Campus Conexus -hankkeen toista kertaa järjestämään työnohjaukselliseen Ryhmä ryhmään oli oivalla tavalla nivottu ryhmätyömenetelmien opiskelua. Koimme, että ryhmä tarjosi peilin omien opetustapojen ja -tavoitteiden kirkastamiselle – se lisäsi tietoa, ymmärrystä ja uusien mahdollisuuksien näkemistä.

Ryhmässä toimimalla saattoi oppia ryhmän ohjausta ja samalla jakaa toisten kanssa kokemuksia, ideoita ja kehittymisen haasteita. Opettajan ei tarvitse olla pelkkä puhuva pää, jonka pitäisi luennollaan sytyttää kuulijat. Valtaa ja vastuuta oppimisesta voi jakaa opiskelijoille. Se tukee opiskelijoiden itseohjautuvuutta ja tekee opiskelusta molemmille osapuolille mielekästä, kun teoriatietoa prosessoidaan ja arvioidaan yhteisesti ja opitaan kiinnittämään se omaan elämään.

Yliopiston opetuksessa ja ohjauksessa olisi helppo pitäytyä perinteisissä toimintamalleissa, niissä samoissa joihin on itse opiskelijana tottunut. Ryhmämenetelmien käyttäminen opetuksessa saattaa pelottaa, koska opiskelijakeskeisessä toiminnassa voi joutua kohtaamaan hankalia tilanteita. Uuteen uskaltaminen vaatii tietoa opetusmenetelmistä ja ryhmän ohjaamisesta.

Harva opettaja on luonnostaan niin taitava, että osaisi toimia ryhmien kanssa rakentavalla tavalla. Opiskelijat tuovat opetus- ja ohjaustilanteisiin odotuksensa ja tunteensa, jotka etenkin opiskelijakeskeisessä työskentelyssä voivat aiheuttaa kinkkisiä tilanteita. Vuorovaikutukseen heijastuvat opiskelijoiden omat ongelmat ja suoriutumisvaatimusten paineet: kova kilpailu, gradupelko ja työelämän uhat.

Oma ryhmämme toi esiin monia itseään ja työtään rikastaneita asioita. Kiitosta sai ryhmänohjauksen menettelytapojen oppiminen, jonka anti koituu ohjaajille ja ohjattaville, mutta samalle se parantaa yliopisto-opetuksen laatua. Toiminnalliset menetelmät tukivat oppitunnin rakentamista opiskelijakeskeiseksi. Esimerkiksi ryhmän aloituksessa voi kuvakorttien avulla kartoittaa opiskelijoiden tavoitteita tai aiempia kokemuksia opiskeltavasta aiheesta. Opetuskerran arviointiin sopii nopeasti toteutettava POM-harjoitus, jossa jokainen vuorollaan kertoo mistä piti (P), mitä oppi (O) ja mitä muuttaisi (M).

Työnohjauksessa sai käsitellä kohtaamiaan vaikeita tilanteita. Jokaisen jäsenen ongelmalliseksi kokemalle tilanteelle varattiin työskentelyaika, jolloin ohjaaja erilaisia lähestymistapoja hyödyntäen auttoi jäsentämään ongelmatilanteen ja etsimään ratkaisun avaimet. Prosessissa oppi paitsi se jonka ”casea” ratkottiin mutta myös muu ryhmä. Käytössä olleessa ratkaisukeskeisessä työnohjauksessa ei jääty valittamaan tilanteen vaikeutta, vaan ongelman tarkentamisesta siirryttiin etsimään tilanteen ratkaisua. Työstämisen keinot löysi ohjattava itse. Ongelmanratkaisutaidot kehittyivät, kun tilanteita etäännyttämällä ja vaiheittain analysoimalla löydettiin uusia toimintamalleja.

Työnohjauksen pitäisi kuulua itsestään selvänä mahdollisuutena kaikille opettajille yliopistossakin.

Työnohjauksesta kerrotaan yliopiston työhyvinvointia käsittelevällä sivustolla. Määritelmän mukaan ”se on ihmisten ja yhteisöjen kehityksen tukemista. Työnohjaus on ammatillista keskustelua, jonka tavoitteena on kirkastaa työntekijän perustehtävää sekä tukea ammatillisessa kasvussa ja työn suorittamisessa.” Ryhmäläisten kokemusten mukaan nämä tavoitteet toteutuivat hyvin, vaikka kyse oli seitsemästä kahden tunnin kokoontumisesta. Samoin ryhmä vahvisti senkin työnohjauksen tavoitteen, että ”se auttaa löytämään työniloa ja vähentämään työuupumusta”.

On outoa, ettei työnohjausta yleensä vaadita. Ilmeisesti opetustyössä yksinselviämisen perinne on niin vahva. Ehkä ongelmien myöntäminen koetaan omaksi heikkoudeksi tai osaamattomuudeksi. Näin ei ole, vaan pikemminkin työnohjauksen tarve viestii halusta kehittyä ja etsiä uusia näkökulmia työhön. Ryhmämuotoinen työnohjaus auttoi meitä huomaamaan, että vaikeat tilanteet ja niiden kanssa tuskailu kuuluvat yliopisto-opettajan arkeen. Oli helpottavaa havaita, että henkilökohtaiseksi koettu onkin yleistä. Ja myös toisten kokemuksista voi oppia.

Työnohjauksesta hyötyy opettajan lisäksi hänen työyhteisönsä. Työnohjausryhmien perustaminen yksiköihin voisi tukea opetukseen ja ohjaukseen liittyvien ongelmien ratkomista yhteisesti ja samalla tehdä näkyväksi opettamiseen liittyvää hiljaista tietoa. Tällöin opetuksen laadun kehittämisen lähtökohta nousisi kokemuksista ja käytännöistä eikä se olisi ylhäältä asetettujen vaateiden keinotekoista täyttämistä.

Marjo Vuorikoski