Lastenkirjassa maskuliinisuus kriisissä

Sinikka Nopola – Tiina Nopola: Risto Räppääjä saa isän. Kuvitus Aino Havukainen & Sami Toivonen. Tammi 2011.

”Elämä ei ole hassumpaa, kun saa Rauhan kanssa asustaa”, laulaa nimihenkilö elokuvassa Risto Räppääjä ja polkupyörävaras. Risto tykkää tavallisuudesta, kiireettömästä elämästä, johon kuuluu muun muassa leipominen Rauha-tädin kanssa. Toisessa soolossaan tämä yksikseen viihtyvä poika ilmaisee ideologiakseen: ”Kyllä pärjätään, kyllä varmasti pärjätään.”

Isänsä Risto on menettänyt auto-onnettomuudessa. Äidillä kansainvälisenä tutkijana riittää menoja. Käytännössä hän on luovuttanut poikansa kasvatustehtävän siskolleen, joka elää sinkkuna, mutta haaveilee salaa suhteesta naapurin Lennart Lindbergiin.

Uudessa Risto Räppääjä -kirjassa päähenkilö saa vihdoin itselleen isän, vaikkei sitä haluaisikaan. Liikkeelle panevana voimana on Rauhan serkku Elvi, joka on aiemmissa Räppääjä-tarinoissa saanut konnan roolin. Nyt hänet on tehty pehmeämmäksi, joskin juonitella hän osaa edelleenkin. Elvin kehotuksesta Rauha laittaa lehteen ilmoituksen, jonka mukaan ”mukava poika tarvitsee miehekkään isähahmon”, mielellään urheilullisen. Sellaisia ilmaantuukin tarjolle, mutta loppujen lopuksi isän roolin saa kontolleen Lennart Lindberg. Kertomuksessa hän naamioituu jääkiekkoilijaksi peitenimellä Lennu Lehmusmäki. Lindberg on kaikkea muuta kuin maskuliinisuuden perikuva: hän kokkaa ja kerää postimerkkejä ja käy ongella Riston kanssa.

Isän etsintä on maailmankirjallisuuden vakioaiheita, usein traumaattisten tapahtumien alkusyy. Lastenkirjallisuudessa sitä kehitellään mielellään komedialliseen suuntaan, vaikka syvälle sydämeen sattuisikin.

Risto Räppääjää saa isän on rakennettu kommellusten ketjuksi, jossa kaksoisrooliin joutunut Lennart Lindberg luovii hankalien tilanteiden läpi Riston ja naapurin tyttö Nellin avustuksella. Koheltamiseen kertyy paikoin tyhjäkäyntiä, joskin parhaimmillaan remeltämisestä irtoaa ratkiriemukkaita nauruja. Hulvaton meininki vetoaa lapsiin. Samalla kertomuksesta löytyy myös piikkejä aikuisille, joiden roolina on lukea näitä juttuja jälkikasvulleen.

Riston ja Rauhan symbioosissa on jotain samaa kuin Mikko Mallikkaan ja hänen isänsä suhteessa. Onpa Risto Räppääjässä yhtäläisyyksiä jopa Peppi Pitkätossuun: kumpikin on menettänyt toisen vanhempansa ja näkee toista vain harvoin. Menestyvä lastenkirja perustuu siten enemmän puutteeseen kuin vahvuuteen, ja erilaisuudesta tehdään hyve. Itsetuntoakin tarvitaan ja sopiva määrä sosiaalisuutta. Suorituspaineet on julistettu pannaan: luovuus kukkii, jos siitä pystyy nauttimaan, kuten Risto kattiloistaan rumpujen korvikkeena.

Mikä on kuvittajien osuus Räppääjien suosiossa? Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat ammattilaisia ja tekevät hahmoista naiivilla tavalla karikatyyrisiä Tatun ja Patun tyyliin. Itse asiassa Nopoloiden Räppääjä-kirjat voisivat elää ilman kuvitustakin, pelkän tarinan ja kielen varassa. Pitäisikö lukijalle jättää enemmän pelivaraa luoda oma mielikuvansa Risto Räppääjästä?

Juhani Niemi