Netti on oppimisen kannalta kivikaudella. Anne Rongas visioi tulevaisuutta, jossa hän voi laittaa oman avattarensa eli virtuaaliolennon päivystämään luennolle ja kytkemään hänet paikalle, kun sieltä tulee jotain kiinnostavaa.

Maatalon emännästä tuli sosiaalisen median aktiivikäyttäjä

Tietotekniikan opetuskäyttö ei ole pelkkä ikäkysymys. Aineenopettaja ja informaatiotieteiden opiskelija Anne Rongas sanoo, että keski-ikäiset naiset ovat parhaita opetuksen kehittäjiä.

– Kun oma ammatti-identiteetti on vahva, niin uusiin toimintatapoihin voi suhtautua aika vapautuneesti, Rongas sanoo.

Kielteisesti suhtautuvia ns. digiänkyröitä Rongas on tavannut vastavalmistuneissa, varsinkin perusasteen nuorissa opettajissa, joiden koulutukseen ei verkon käyttö kuulunut.

– Heidän mielestään hallinta katoaa, kaikki sirpaloituu, oppilaat on liikaa netissä muutenkin ja siellä on pelkkää törkyä. Kiivaimmat puheet netin opetuskäyttöä vastaan olen kuullut nuorilta opettajilta.

Rongas on hyvä esimerkki ennakkoluulottomasta netinkäyttäjästä. Hän oli maatalon emäntä Kymenlaakson Miehikkälässä, kun hän 1990-luvun puolivälissä päätti kouluttautua opettajaksi.

Alkuvaikeuksien jälkeen Rongas otti internetin opetuksen työvälineeksi. Nyt häntä voi pitää moniosaajana, jolle sopivat tittelit yrittäjä, opiskelija, opettaja, kouluttaja, projektiasiantuntija, metsänomistaja ja mummo.

Rongas on työskennellyt yhdeksän vuotta aineenopettajana ja opinto-ohjaajana lukiossa. Hän opetti psykologiaa, filosofiaa, uskontoa, elämänkatsomustietoa ja mediakasvatusta.

Tsättäilykulttuuri

menee sähköpostiin

Vanhempien yliopisto-opettajien huonot kokemukset nykyopiskelijoiden suoraviivaisesta käytöksestä kuulostavat Anne Ronkaan korviin tutuilta. Hän kertoo itsekin havainneensa tilanteita, joissa kulttuurit törmäävät toisiinsa. Opettaja haluaa järjestystä, jonka oppilas rikkoo töksäyttelemällä kysymyksiään ja myöhästelemällä tunnilta.

– Kysyminen ja auttaminen on sosiaalisen median ydinkulttuuria. Kaikki eivät vain osaa ottaa sitä oikealla lailla.

Omissa nettiverkostoissa opittu käytäntö voi siirtyä suoraan sähköpostiin.

– Nyt yliopisto ei tarjoa tällaisia nettiverkostoja, joissa asiantuntijat ja opiskelijat kohtaisivat luontevasti. Ei ole mitään Facebook-sivua, jonne voi mennä kysymään.

Sosiaalisen median työskentelykulttuuri voi siirtyä kokonaan väärään foorumiin, jos oikea foorumi puuttuu.

Lukio-opettajana Rongas suunnitteli palautelomakkeita, jotka ohjaavat oppilaita etsimään ratkaisua ongelmaan. Siitä voisi saada mallia yliopistoonkin.

Rongas on kehitellyt sometu-verkostoa (http://sometu.ning.com/), joka tarjoaa tukea sosiaalisen median käyttöön. Siellä tiedon tarvitsija voi kohdata asiantuntijan. Tiedon etsimistä kutsutaan sorsastuksesta. Lause ”Nyt sorsastan tätä asiaa” tarkoittaa tiedon metsästystä, ei riistan ampumista.

Rongas saattaa avata oman keskeneräisen Powerpoint-dokumenttinsa verkoston  katsottavaksi niin, että kuka hyvänsä voi tulla editoimaan sitä. Silloin hän saa apua suurelta joukolta, joka on oppinut auttamaan toisiaan.

– On hyvä, että opiskelija osaa ja uskaltaa kysyä, mutta pitäisi olla kohtelias. Tsättäilykulttuuri on mennyt sähköposteihin. Me on opetettu aikuislukiossa sähköpostiviestintää, että sinne pitää laittaa nimi alle eikä aloiteta ensimmäistä kertaa, että ”hei kuule”. Tässä sekoittuu kaksi eri viestintäkulttuuria, joita ei osata hahmottaa.

Paapomisesta

pelisääntöihin

Oppimiskulttuurin muutos etenee peruskoulusta lukion kautta suoraan yliopistoon. Kaikki ei johdu uudesta viestintätekniikasta.

Rongas sanoo tavanneensa aikuislukiossa yli kaksikymppisiä oppilaita, joita omat vanhemmat paapovat. Vastuun kantaminen ja käytöstavat ovat jääneet omaksumatta.

– Kaikki kehitys avoimeen kommunikatiiviseen suuntaan ei ole johtanut hyvään. Jotain on jäänyt oppimatta jo varhain. Kyllä siihen voi puuttua, ja ihan napakasti voi sanoa, että on tiettyjä sääntöjä, jotka tekevät meidän kaikkien yhteisen elämän helpommaksi.

Rongas kertoo olleensa yliopistokurssilla, joka oli ensin täyteen varattu, mutta vain neljä opiskelijaa suoritti sen loppuun.

– Se on tosi noloa. Tämä negatiivinen puoli näkyy selvästi. Paapotaan liikaa peruskoulusta alkaen. Opettajatkin tekevät liikaa oppijan puolesta.

Rongas vaatii pelisääntöjä yhteiseen toimintaan.

–  Jos niitä ei opeteta kotona eikä koulussa, niin ei niitä opi oikein missään. Siitä kannattaa antaa palautetta. Sen voi tehdä myös ystävällisesti niin, että kaikki ymmärtää, koska näitä asioita tarvitaan työelämässä.

Tiukkapipoista nipottamista Rongas ei kannata, mutta järjestys pitää olla.

– On semmoista linjaa, että meidän kullannuppu pitää kuljettaa kotiin syömään, kun koulussa on pahaa ruokaa. Jos lähdetään retkelle, niin nuoriso on sitä mieltä, että neljän tähden hotellissa pitää olla eikä teltassa tai retkeilymajassa.

Rongas sanoo joutuneensa opettamaan myös kysymisen taitoja.

– Vaientavia opettajia on edelleenkin. Varhaisiin koulukokemuksiini kuuluu myös hyviä opettajia, jotka laittoivat tekemään ihan tämän päivän oppien mukaan jo 1970-luvulla.

Oppimisen

kivikaudella

Opettamisen ja oppimisen taitaja Anne Rongas ei tiedä tarkkaan, mikä hänestä tulee isona. Nyt hän opiskelee Tampereen yliopistossa informaatiotieteitä ja tekee gradua nettifasilitoinnista. Se liittyy yhdessä tekemiseen, talkoistamiseen. Nettifasilitaattori on henkilö, joka auttaa nettiverkostoa toimimaan.

– Jos mä teen koulukeikkaa, niin mä kerron sen nettiverkostossa mun kavereille. Ne jeesii mua ja mä taas avustan heitä, ja sitten me pohditaan yhdessä asioita ja opitaan sillä lailla.

– Mun ei tarvi käydä täydennyskoulutuskursseilla, koska verkostossa oppii jatkuvasti ja pysyy ajan tasalla.

Internet on oppimisen välineenä vasta tiensä alussa.

– On eletty kovin tekstipainotteisessa todellisuudessa. Netti on vielä oppimisen kannalta kivikaudella, tosi sirpaleinen.

Rongas visioi tulevaisuutta, jossa hän voi laittaa oman avattarensa, ihmiskehonsa virtuaaliversion, päivystämään luennolle ja kytkemään hänet henkilökohtaisesti paikalle, jos siellä tulee jotain kiinnostavaa.

– Tämä on hyvä suunta, että on oppivia verkostoja ja ihmiset luo tietoa yhdessä.

Mielikuva yksinäisestä nörtistä on Ronkaan mukaan samanlainen karikatyyri kuin harhakuva maaseudun peräkammarin poikamiehistä.

– Hakkerikulttuuri netin alkuaikoina perustui yhteisöllisyyteen. Ajatellaan nyt Linuxia, se on just sitä.

Rongas myöntää, että jotkut koukuttuvat peleihin niin, että reaalimaailman elämä hajoaa.

– Me ihmisethän elämme aina virtuaalimaailmassa. Meidän aivot luo todellisuuden. Tämä jako siihen, että on joku lihamaailma ja nettimaailma, se on keinotekoinen. Todellisuus on yksi ja sama.

Nettiin liittyy myös turvattomuutta, uhkia ja häirintää.

– Uhkia on myös puukoissa. Jos ajatellaan, miten paljon ihmisiä on tapettu puukoilla, niin eihän niitä saisi myydä. Me ihmiset vain ollaan tällaisia, että oli väline mikä vaan, me käytettään sitä hyvään ja huonoon.

Teksti Heikki Laurinolli

Kuva Teemu Launis