Luutnantti ja marakatti

    Puheenvuoro: Pentti Peltoniemi

    Puheenvuoro: Pentti Peltoniemi

    Yleisradion entinen pääjohtaja Sakari Kiuru ja jatkotta potkittu toimitusjohtaja Mikael Jungner ovat kirjoittaneet kirjan. Jungnerille kokemus on uusi, sen sijaan Kiuru julkaisi ensimmäisensä jo vuosia ennen valintaansa Yleen.

    Kun Jungner (s. 1965) kertoo alle 200:n älykkyysosamäärällä, kuinka ihmisillä tulee olla oikeus rikastua ja kuinka hän itse on menestynyt naismaailmassa, toiminut rohkeasti tuhriessaan rauhanpatsaan ja ollut mentoroimassa yksityistä syöpäsairaalaa, niin Kiuru (s. 1926) analysoi yli 100:n älykkyysosamäärällään yhteiskuntaa, mediaa ja johtamista. Nuorempi johtajista on koulutettu Amerikkaa myöten, ja taitoja hiottiin huippuaivoja vaativalla huippukalliilla kurssilla vielä muutama kuukausi ennen ulko-ovea. Vanhempi on proosallisesti vanhan koulun maisteri, joka täydensi tietojaan osuuskauppaväen ja Työväen Sivistysliiton kursseilla.

    Kumpikin on itsekin luennoinut, vanhempi – totta kai – enemmän, ja korvauksetta.

    Miesten väliin sijoittuu kaksi muuta sosiaalidemokraattista Yle-johtajaa, YKK:n / Tampereen yliopiston tohtori Reino Paasilinna (s. 1939) sekä opintoja harjoittanut Arne Wessberg (s. 1943). Ensimmäinen viiden nimen katraasta, joka johti Yleä 1970–2010, oli 1970-luvun pääjohtaja Erkki Raatikainen. Hän tuli tehtävään samasta tehtävästä, mihin viraton Jungner laskeutui.

    Virattomaksi jäänyt Raatikainen puolestaan jatkoi yhteiskunnallisesti merkittävää kirjoittavan ja puhuvan toimittajan uraansa.

    Tässä on työväenliikkeen veljesjoukko, joka sijoittui porvareiden Eino S. Revon ja Lauri Kivisen väliin. Ja tästä joukosta nyt kakkonen, Kiuru, ja viimeinen, Jungner, hahmottavat maailmaa kirjoissaan. Mitä meille jää käteen? Kiitos Kiurun tiedämme, että koko tv-toiminnan historian ajan on käyty kädenvääntöä julkisen palvelun roolista ja rahoituksesta. Julkinen kun on ollut pois yksityisestä taskusta.

    Samoin saamme tietää, että Raatikaisen, Kiurun ja Paasilinnan jälkeen Yleisradio-yhtiön talous oli tasapainossa. Wessbergin johtama vuosikymmen oli taloudellinen katastrofi. Sotkut siivoamaan tullut Jungner aloitti 2005. Kirjassaan entinen toimitusjohtaja kertoo, kuinka hän älykkäänä oppi Paasilinnan virheestä. Paasilinna oli vaatinut ohjelmien sisällön kehittämistä. Siihen tietokoneneron kyvyt eivät tietenkään olisi riittäneetkään. Jungner valitsikin toisin. Silti alkoi tapahtua: esimerkiksi Tohlopissa – ja laajemminkin suomalaisessa yhteiskunnassa – kerättiin listoja, joilla vastustettiin ikäsyrjintää muistuttavia irtisanomisia, ammattitaitoisten työntekijöiden lahtaamista.

    Homma meni komeasti karille. Siksi nyt saammekin tietää Jungnerin Outolintu-kirjasta (Helsinki-kirjat), että ei hän ollutkaan esimerkiksi toimittajien Risto Astikaisen ja Eila Tiaisen potkujen takana. Kun Yle vähä-äänisesti perui irtisanomisia, veti riitoja pois oikeussaleista ja maksoi korvauksia, niin Jungner oli se, jolla oli järki päässä.

    Toimiko nykyinen työväenjohtaja todella muistamallaan tavalla? Ei – kyllä järkeä käyttivät hallintoneuvoston jäsenet, kuten sosiaalidemokraattinen varapuheenjohtaja Liisa Jaakonsaari. Kaipa siksi Jungner muistaakin Jaakonsaaresta, että ”minulle kohtuullisen tuntematon Liisa Jaakonsaari esitteli minulle ensimmäisen kerran terävää kieltään”. Oli Jaakonsaari kuitenkin viisas.

    Muistelijan ura toimitusjohtajana oli päättyä. Suomalaiset olivat menettämässä jo ennen syntyään kauniin – ehkä yleisradiohistorian kauneimman – rakkaustarinan, ellei Jungner olisi nöyrtynyt. Oli vuodenvaihde 2006–2007.

    Kirjassaan Jungner osoittaa, että hän hallitsee hienoja asioita. Usein niillä on ulkomaankielinen nimi ja guru. Silti Jungner muistuttaa entistä asentajaa, joka ihasteli kaunista hitsaussaumaansa: on eettinen. Asentaja tiesi mitä tarkoitti, termi vain oli väärä. Jungnerilla termit ovat varmastikin oikeat. Lähde voi olla väärä. Politiikan tutkimuksessa käytetty termi demokratian ritari kun on kokoomusveli Veli-Pekka Nummikosken osuvasti kiteyttämä havainto.

    Toisin kuin markkinoiden marakatti, hahmottaa 84-vuotias Kiuru lukijalle viestinnän laajan kuvan. Valta ja viesti. Havaintoja Ylen johtamisesta (Työväen Sivistysliitto, TSL) kertoo, mistä on kyse. Kiuru ankkuroi marakatit bittimaisemaan kertomalla, miksi MTV tarvitsi omat uutisensa, miksi Suomeen luotiin kolmas tv-kanava, miksi kansanvallan tuottamia poliitikkoja tarvitaan julkisen palvelun tv-yhtiön palveluksessa. Kiuru perustelee yksinkertaisen asian yksinkertaisesti: jatkuvuus, demokratia, oikeus tietoon. Kiurulle se oli sitä, että päättäjät – hallintoneuvoston jäsenet – ehtivät perehtyä yhtiöön mittavana ajanjaksona.

    Kiurun, Paasilinnan ja vielä Wessbergin alkuvuodet Ylessä oli omasta johtajistosta muodostettu hallitus. Sitten hallitukseen tuli ulkopuolisia asiantuntijoita. Miksi juuri tuolloin Yle alkoi tehdä tappiota? Kun vielä talousosaamisestaan kiitetty kriisiyhtiön toimitusjohtaja syystä tai toisesta kutsuttiin Nokia-yhtymän hallitukseen 2000, niin sielläkin kurssi romahti. Ylessä puolestaan kehittyi pitkäaikaisten tappioiden sarja. Vuosien 1998–2003 yhteenlasketut liiketappiot olivat huikeat 355,7 miljoonaa euroa, kun yhtiön vuosiliikevaihto 2003 oli 330 miljoonaa euroa.

    Wessberg liukeni kuin luutnantti laskun tullessa. Sittemmin hän on myynyt yhteiskuntasuhteitaan Ylen kanssa kilpaileville tahoille. Nyt hän kauppaa Urho-tv:tä. Hyvä kun eläkeläisellä on tekemistä.

    Kiuru ei kritisoi seuraajiaan. Ainoastaan välit Paasilinnaan lienevät olleet arat. Kumpikin oli pääjohtajana sivistäjä. Työ on jäänyt pahasti kesken.

    Yllättävästi Ylen uusi kokoomuslainen toimitusjohtaja Kivinen on – Kiurun kirjassaan esittämällä tavalla – poistamassa Jungnerin amerikanopeillaan Yleen luoman, kappaletavaratuotantoon istuvan matriisiorganisaation. Samoin lienee käymässä Kiurun hämmästelemälle lukuisalle määrälle ohjelmistoaluejohtajia ja kanavapäälliköitä. Ehkä myös toteutuu Kiurun toive, että joku viime kädessä linjoittaa ohjelmajulkaisujen sisällöt. Luutnantista ja marakatista sellaiseen ei ollut, joten uudelle toimitusjohtajalle voinee toistaa Kiurun kysymyksen: mikä on toimitusjohtajan ohjelmapoliittinen ote?

    Ja vastausta voi hakea Kiurun siteeraaman HBL:n mainion nuoren naisen, Anna-Leena Laurénin, havainnosta: ”Missään muussa Pohjoismaassa ei julkista palvelua ole kyseenalaistettu Suomen tavoin. Lyhytnäköisyys mykistää.”

    Mikael Jungner: Outolintu. Helsinki-kirjat 2010. 333 sivua.

    Sakari Kiuru: Valta ja viesti. Havaintojani Ylen johtamisesta. TSL 2010. 201 sivua.