Haaveena oppimisyhteisö

Tampereen yliopistossa kirjastotiedettä ja informatiikkaa opiskellut Ellen Ndeshi Namhila nauttii lukemisesta. Matkoilla hänellä on vähintään viisi kirjaa kassissaan. – Etenkin elämäkerroista olen kiinnostunut, hän toteaa ravintola Vihtorin kirjastossa.

Tampereen yliopistossa kirjastotiedettä ja informatiikkaa opiskellut Ellen Ndeshi Namhila nauttii lukemisesta. Matkoilla hänellä on vähintään viisi kirjaa kassissaan. – Etenkin elämäkerroista olen kiinnostunut, hän toteaa ravintola Vihtorin kirjastossa.

Suomalaisille kirjasto on osa jokapäiväistä elämää. – Ilman yleistä kirjastolaitosta Suomen koulujärjestelmä ei olisi noussut yhdeksi maailman parhaista, toteaa Namibian yliopiston kirjastonjohtaja Ellen Ndeshi Namhila.

Oppinsa kirjastoalalle Namhila sai Tampereen yliopistosta, josta hän valmistui vuonna 1993. Namhila vieraili Tampereella syyskuun puolivälissä Suomen kirjastoseuran satavuotisjuhlissa. – Olen myös osa sitä historiaa, Namhila hymähtää.

Kuudella alkuun

Ellen Ndeshi Namhila sai 1985 Suomen kirjastoseuran stipendin Tampereen yliopistoon lukemaan kirjastotiedettä ja informatiikkaa. Namibiassa taisteltiin samaan aikaan maan itsenäisyydestä. Kun Namhila valmistui ja palasi itsenäiseen kotimaahansa 1993, kirjastoja oli vähän ja asiantuntevaa henkilökuntaa vielä vähemmän.

– Meitä oli kuusi ammattilaista Namibiassa silloin. Pikkuhiljaa olemme kehittäneet alaa, jotta meillä olisi työyhteisö. Tänä päivänä luomme yhteisöä kirjastojen päälliköiden kanssa. On tärkeää, että on ihmisiä ympärillä, jotka ymmärtävät asiat ja ongelmat, mistä puhutaan, Namhila kertoo.

Nykyaikainen kirjasto, mutta?

Namibian yliopiston kirjasto on yksi Afrikan nykyaikaisimmista kirjastoista. Se on valmistunut vuonna 2004.

– Vaikka muuhun Afrikkaan verrattuna kirjasto on nykyaikainen, sielläkin kaivataan muutosta. Opetussuunnitelmat ja teknologia ovat muuttuneet viime vuosina niin paljon, eivätkä kirjaston rakenteet vastaa nykyaikaa, Namhila arvioi.

Namibiassa suurella osalla yliopisto-opiskelijoista ei ole tietokonetta tai pääsyä internetiin kotona.

– Kirjastoon pitää saada lisää tietokoneita, tulostimia ja skannereita. Ja samalla kehittää ympäristöä niin, että se tukee pienryhmätyöskentelyä.
Namhila vieraili matkallaan myös Tampereen yliopiston uudessa Linna-kirjastorakennuksessa.

– Linna oli aivan henkeäsalpaava. Rakennus itsessään tukee oppimista ja ajattelua, hän kehuu haltioissaan.

– Kun minä opiskelin täällä, Attilassa oli vain hyllyrivit täynnä kirjoja. Juuri Linnan kaltaisesta oppimisyhteisöstä mekin Namibiassa haaveilemme, Namhila kertoo.

Namibian yliopiston kirjasto, Tampereen yliopiston kirjasto ja Helsingin yliopiston kirjasto ovat suunnitelleet yhteistyön aloittamista jo pitkään.

– Voisimme oppia toinen toisiltamme. Me saisimme täältä koulutusta, henkilökunnan vaihtoa ja hyviä käytäntöjä. Yhdessä mietimme, miten kirjasto parhaiten tukee opiskelua ja opetusta, Namhila toteaa.

Kolme kirjaa sodasta

Namhila on julkaissut kotiinpaluunsa jälkeen kolme kirjaa.

– Se on ollut työtä, jota haluan antaa namibialaisille. Samalla se on ollut terapiaa minulle.

Hänen mielestään oli aikoinaan pelkkää sattumaa, että hän sai opiskelustipendin Suomeen.

– Se oli tarkoitettu Namibian kansalle. Kysyn usein itseltäni, miksi minä olin onnekas.

Ensimmäinen kirja kertoi Namhilan oman elämäntarinan pakolaisleiriltä Suomeen ja takaisin. Toinen kirja käsitteli namibialaista itsenäisyystaistelijaa Kahumba Kandolaa, joka pidätettiin ja vietiin vankilaan Etelä-Afrikan Robben-saarelle, samaan vankilaan, jossa oli muun muassa Nelson Mandela. Kolmas ja viimeisin kirja kertoo naissotilaista, joista on tähän saakka Namibiassa vaiettu.

– Olin todella järkyttynyt, kun tein kirjan taustatyötä. Näistä naisista ei ollut kukaan maininnut aikaisemmin. On ollut vaan miehet aseineen ja univormuineen.

Kirja kertoo viiden naissotilaan tarinan.

– Neljä heistä on ollut vielä elossa, kun kirjoitin kirjaa. Kirjoitin kirjan suoraan sydämestä.

TEKSTI HELENA COLLIN
KUVA TEEMU LAUNIS