Pertti Alasuutari

Koska yliopiston päätehtävinä ovat tutkimus ja siihen perustuva korkein opetus, oikeiden rekrytointiratkaisujen tekeminen on elintärkeä kysymys. Uusi laki antaa yliopistoille varsin vapaat kädet, ja se näkyy monina eri käytäntöinä. Perinteisen professorin tehtävän täyttömenettelyn rinnalle ollaan ainakin Aalto-yliopistossa luomassa professorien urajärjestelmää. Siinä heti väittelyn jälkeen palkatuille henkilöille taataan mahdollisuus kohota professorin tasolle asti, jos he pätevöityvät siihen määräajassa.

Taustalla yliopistojen saamassa uudessa vapaudessa on ajatus, että kilpailu lahjakkaista ja tuotteliaista ihmisistä johtaa parhaisiin käytäntöihin. Onko näin todella, on toinen kysymys.

Professoreiden ja muiden opettajien tehtävät eivät ole enää virkoja, vaan tavallisia työsuhteita. Toisaalta yliopistolaki määrää entiseen tapaan, että vakinainen professorin tehtävä tulee asettaa julkisesti haettavaksi ja että tehtävään voidaan valita kutsusta vain henkilö, joka kiistatta täyttää kelpoisuusvaatimukset. Joka tapauksessa hakijoiden ja tehtävään kutsuttavien kelpoisuudesta ja ansioista on ennen valintaa pyydettävä lausunto vähintään kahdelta asiantuntijalta.

Nyt, kun kyse ei ole enää viroista, valintaan liittyvästä lainvastaisuudesta tuomittu yliopisto ei ole kuitenkaan enää velvollinen kumoamaan päätöstään. Syrjäytetty hakija saa vain rahallisen korvauksen. Siinä mielessä professorin tehtävän täyttö ei poikkea olennaisesti vaikkapa siitä, miten työnantaja valitsee hakijoiden joukosta nakkikioskin myyjän.

Kuitenkin vasta muotoutumassa olevat uudet käytännöt näyttävät, miten yliopistot todellisuudessa toimivat. Otetaan esimerkiksi Helsingin yliopiston uusi johtosääntö. Sen mukaan dekaani asettaa professorin tehtävän täyttämistä varten samaa tai läheistä tieteenalaa edustavasta 3–5 professorista koostuvan valmisteluryhmän, joka käytännössä hoitaa valintaprosessin. Se valmistelee tehtävää koskevan hakuilmoituksen sisällön, tekee ehdotuksen asiantuntijoiksi, haastattelee parhaiksi arvioimansa hakijat ja tekee esityksen siitä, kenet tehtävään tulisi valita. Valmisteluryhmä toimittaa esityksensä dekaanille, joka voi liittää asiakirjoihin oman näkemyksensä ennen kuin esitys lähetetään kanslerille. Valmisteluryhmällä on siis hyvin suuri rooli. Asiantuntijoiden ei myöskään oleteta asettavan hakijoita paremmuusjärjestykseen tai esittävän, kuka tehtävään valitaan; riittää että he arvioivat hakijoiden tieteellistä pätevyyttä.

Tuossa valintamenettelyssä on hyvää se, että tieteenalan edustajat voivat päättää, millaista täydennystä he haluavat keskuuteensa eli millainen profiili ja tutkimusstrategia alalle kyseisessä yliopistossa muodostuu. Entisessä virantäyttömenettelyssä oli toisinaan ongelmana se, että tieteenalan profiili muodostui sattumanvaraisesti sen mukaan, millaista tutkimusta tekevä hakija kulloinkin todettiin tieteellisesti pätevimmäksi.

Menettelyssä on kuitenkin myös varjopuolensa. Kun valinta on noin tukevasti paikallisissa käsissä, on todennäköistä että oman yliopiston hakijat ovat erityisasemassa ja henkilösuhteilla on painoa. On yleisinhimillistä, että toisen yliopiston hakija on omaa väkeä helpompi jättää valitsematta jopa silloin, kun asiantuntijat pitävät häntä pätevimpänä. Uutta johtosääntöä ei ole vielä ehditty soveltaa kovin monessa tapauksessa, mutta tällaisesta tendenssistä voi jo nähdä viitteitä.

Tieteelliseen kapitalismiin uskova optimisti voi toki sanoa, että pitkässä juoksussa kilpailu pakottaa korjaamaan rekrytointikäytännöissä esiintyvät epäkohdat: jos esiintyy sisäänpäin kääntynyttä nurkkakuntaisuutta, joka heikentää yliopiston tai tieteenalan kilpailukykyä, jatkossa rekrytoinneista päättävät muuttavat toimintatapojaan. On kuitenkin kyseenalaista, toimivatko tällaiset mekanismit ainakaan Suomen kokoisessa maassa, ja jos toimivat niin millä aikajänteellä. Kuten Kenneth Galbraight sanoi, pitkässä juoksussa olemme kaikki kuolleita. Siksi jonkinlainen valtakunnallinen kontrolli ja säätely olisivat kuitenkin tarpeen.

Pertti Alasuutari
Kirjoittaja on akatemiaprofessori.

•