Salama riepottelee Newsweek-Suomea

Hannu Salama: Sydän paikallaan. Otava 2010.

Hannu Salaman romaanin teemat ovat vanhastaan tuttuja: ’tunnustus’, aikalaiskritiikki, politiikka, maailmantila – ja naiset. Nyt jutut ja muistelukset kerrotaan pääosin Hans von Blixt -nimisen kirjailijan näkökulmasta. Pitkä polveileva lause ja muu kielellä koukerointi on Salaman tunnusmerkki, kuten sekin, että minäkertojaan ollaan panevinaan omaelämäkerrallisia aineksia toden tunnuksi.

Suomalaista ”Bono, Mari ja Alexander” -ilttistodellisuutta kirjailija rienaa uudessa moralismissaan eurokansalliseksi kännykkäkiimaksi teknosapienseineen, kapitaalilakeijoineen ja muine finnoarjalaisine tietokoneenjatkeineen. Newsweek-Suomesta ei ole tietoakaan, Newspeakista sitäkin enemmän. Toisaalta nykyinen silmään kuseskelu on rehellisempää kuin edellisillä vuosiluvuilla.

Kertoja eleskelee Itä-Helsingissä Finnsomalian kyljessä seksuaalisen realismin viedessä leijonanosan päivittäistajunnasta. Naissuhteet ovat hänen puoleltaan tavanmukaan pinnallisia, vaikka ne sellaisinakin tuottavat päänvaivaa ollessaan hänen suunnastaan monimutkaisia ja muutoin kuin sängyssä tavoittamattomia. Salaman kirjoissa vuosikymmeneltä toiselle eksisteerannut Eija olisi ehkä ollut oikea, mutta ihmisuhdejutut pitää aina letitellä monelle sykkyrälle. Pyöritään siis pääosin muuttopahvilaatikosta löytyvissä henkilösuhteissa ja kelataan mennyttä, unohtamatta haukkua nokkeluuksin markkinauskon muassaan tuomaa kylttyyrirappiota, maailman yleistä tilaa.

Niukan eläkkeen mahdollistamaa ”näkemistä, tunnustamista ja puhumista” siivittää Vita Nova, ajatus uudesta alusta kolmannella iällä, joka huuhtoisi muiston juopottelevan keski-iän levottomuudesta tuoden päällimmäiseksi tunnetilaksi turhuuden: ”Pusasin vuoteen -79 asti hukkatavaran kanssa liuskoissa mitattuna hevoskuorman kirjallisuutta, jolla tänä päivänä, tässä nokialisaatiossa, tämän maan, kielen ja ihmisten kauppatorilla ei tehnyt yhtään mitään ja jonka itsekin hylkäsin.” Eläminen on Hansille kirjoittamista, sillä muutakaan ei naimisen lisäksi juuri ole. Seksuaalinen suhde on hänelle aina kahden elävän ihmisen kasvokkainen, 66-vuotiaana cialiksella jo ryyditetty, muttei nykyisin runsaan pornotarjonnan avittama. Tässä näkisi ehkä kaunistakin, ellei kirjailija alistaisi naisen haarukkaa pelkäksi inspiraationsa lähteeksi.

Valitettavaa tai ei, uusi romaani ei tuo Salaman kirjailijakuvaan ja -taitoon paljonkaan uutta – miksi tarvitsisikaan? – samanlaista rimpsua häneltä on tullut ja luultavasti sitä on vielä pitkät pätkät jemmassa. Uutuus on kuin Tapausten kulun (1969) rinnakkaisteos, tyyli on sama, kuten aiheet ja jotkut henkilöhahmot. Romaanin ’juonettomuus’ vastannee Salaman käsitystä maailmasta ja hänen teoriaansa romaanitaiteesta, jolla on mahdollista oikoa vääryydelle, valheelle, väkivallalle perustuvan valtion virallisen totuudentorjuntahistorian pahimpia mokia.

Vaikka teoksen voi lukea synkkyyden sinfoniaksi, jonka viitteellisenä pohjavirtana kulkevat Suomen historian vähemmän kauniit capojamit ja lopun ”ikuisen kaipauksen kurjuudesta” kumpuava samaistumisen ongelma, kerronta on paikoin hirtehisen hauskaa ja kielileikeiltään omaa luokkaansa. Sydän paikallaan sopii ironian tajun kehittäjäksi jokaiselle projektirumbaa tanssivalle insinööreille, prekaarisosiologeille tai ”taideopetusta kouluihin” huutaville puolipöhköille luovuuskasvatuskonsulenteille.

Hans von Blixt ei usko enää mihinkään, jos on koskaan uskonutkaan, jumalanpilkkasyytteen jälkeen tai sitä ennenkään, ”vinyyli oli virttynyt molemmin puolin kauan sitten, draaman ja tragedian syönyt koi”. Hansia on, hänen aikaisempien hahmojensa, milloin Harrin, milloin Pasin tai Riston tapaan, elämä itse opettanut tehden kaikille vanhanaikaiset: valheellisinkaan ei kykene välttymään vanaveteen katsoessaan minkä tahansa pyrkimyksen turhuudelta. ”Parasta olisikin unohdus, täysi pimeys kaikelle muulle paitsi jokapäiväiselle auringonpaisteelle”.

Juha Suoranta