Suomi torjuu tulijat

    Juha Suoranta pohtii kirjassaan yliopistotyön mielekkyyttä ja tajuaa, että yliopistotyöntekijä näkee ja kokee aika ohuen kerroksen todellisuudesta, vaikka onkin etuoikeutetussa asemassa.

    Maahanmuuttajan auttaminen toi professorille pettymyksiä ja toiveita

    Suomi on linnoitus, jonne on vaikea päästä sisään, vaikka oppaaksi saisi professorin.

    Opastettavana oli afganistanilaispoika Ashraf Sahil ja oppaana Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta.

    Opasretkestä syntyi jännitystarina, jossa molemmat uhkasivat eksyä labyrintti-Suomen sokkeloihin. Suoranta on kirjannut tapahtumat kirjaansa Piilottajan päiväkirja (Like 2010).

    Tarina alkaa vajaa vuosi sitten maaliskuun alussa 2009 ja päättyy saman vuoden syksyllä varovaiseen toiveikkuuteen. Sahil saa opiskelupaikan ja voi jäädä maahan odottamaan turvapaikkapäätöstä.

    Professorille auttamistehtävä osoittautuu pettymysten ja toiveiden vuoroleikiksi. Myönteisiä mainesanoja eivät kirjassa saa suomalaisen yhteiskunnan peruspilarit kuten viranomaiset, kirkko ja yliopisto.


    Virasto haluaa muukalaiset pois

    Suoranta hyppää auttajan rooliin yhden sähköpostiviestin perusteella. Hän tarjoaa tuntemattomalle vieraalleen elämisen perustarpeet kuten asunnon, tietokoneen nettiyhteyksineen ja oman osaamisensa arjen byrokratian hoitamiseksi. Niistä yksi vaikeimmista on onnistua peruuttamaan maastakarkotus, viranomaiskielellä ”hakemus käännyttämisen toimeenpanokiellosta ja kiellon jatkamisesta”.

    Auttamistyö tarkoittaa arjen asioinnin ohella myös autettavan piilottamista maan alle, poliisin välttelyä ja pakoilua. Vaihtoehtona olisi Sahilin karkottaminen Dublinin sopimuksen perusteella Kreikkaan, jossa turvapaikanhakijoiden olot ovat epäinhimilliset, Suorannan mukaan katastrofaaliset.

    Tapahtumien edetessä Suoranta kirjaa ylös omia motiivejaan, pohtii viranomaisten ja kirkon roolia ja ihmettelee Suomen maahanmuuttopolitiikkaa.

    Maahanmuuttoviraston julkiset kannanotot herättävät hänessä kauhua, vaikka puhelinasiointi viraston kanssa sujuukin yllättävän hyvin.

    ”Maahanmuuttoviraston toiminnassa ei valitettavasti näytä olevan juuri minkäänlaista linjaa. Käännytyspäätökset ja niiden perustelut vaihtelevat.”

    Viraston ainoaksi pitäväksi logiikaksi Suoranta havaitsee sen, että kutsumattomia muukalaisia olisi saatava pois Suomesta mahdollisimman paljon.


    Yliopisto ja kirkko tuottivat pettymyksiä

    Vapaan ja kriittisen ajattelun yliopistokin tuottaa Suorannalle pettymyksen, kun yritys vapautua sadan euron kielikurssimaksusta epäonnistuu.

    ”Yliopiston pitäisi harkita vapaapaikkoja maahanmuuttajille ja muille köyhille ja vähävaraisille. Ehkä tällainen on mahdollista Tampereen yliopistossa, joka maireasti korostaa yhteiskunnallista suuntautumista tai on puolivirallisesti julistautunut kansan yliopistoksi.”

    Suoranta pohtii yliopistotyön mielekkyyttä ja ihmettelee, kuinka ohuen kerroksen todellisuudesta yliopistotyöntekijä näkee ja kokee, vaikka onkin etuoikeutettu.

    Evankelis-luterilaisesta kirkosta Suoranta saa aluksi vaihtelevan käsityksen. Välillä hän pohtii jopa kirkon jäseneksi liittymistä, jos kirkko tarttuu toimeen.

    Myöhemmin Suoranta arvioi kirkon toimet hapuileviksi, moraalisesti löysiksi, jopa rikollisiksi. Hän antaa tunnustuksen yksittäisille, moraalinsa varassa toimiville ihmisille, mutta instituutiona kirkosta ei ole mihinkään.


    Byrokratian pelkoja, julkisuuden höpinää

    Suoranta joutuu kulkemaan luukulta toiselle ja törmää sekä pelokkaisiin virkailijoihin että iloisiin auttajiin. Byrokraattien kanssa on vaikeinta:

    ”Teesini alkaa muodostua: auttaminen on vaikeaa, etenkin Suomessa, jossa tärkein asia on aina oma etu ja asioiden näennäinen sujuminen, vaikka ne todellisuudessa, läheltä sihdaten, menisivät päin helvettiä”, hän kirjoittaa toukokuussa.

    Turvapaikanhakijaa piilotteleva professori kiinnostaa julkisuutta iltapäivälehdistä alkaen. Julkisuus ei ollut kielteistä, mutta ”tiedotuksellinen pörinä ja höpinä” alkoivat lopulta tuntua hyödyttömältä.

    ”Turhautuneena tulee mieleen, että maahanmuutosta kiinnostuneet journalistit ovat kuin Marxin kapitalisti imemässä turvapaikanhakijoiden verta”, Suoranta kirjoittaa kesäkuussa ja myöntää heti olevansa pahanilkinen ja ennen kaikkea väsynyt koko prosessiin.

    Juhannuksen tienoissa Suoranta tajuaa oppineensa sen, minkä hän arvioi muiden jo tietävän: virallinen Suomi on linnoitus, jonne on mahdotonta tulla ilman tiettyjä edellytyksiä.

    Pakollisia edellytyksiä linnoitukseen pääsemiseksi ovat kieli ja ammatti. Niitä ilman jää lojumaan toimettomana vastaanottokeskukseen.


    ”En koe tehneeni mitään erikoista”

    Suoranta kirjoittaa edenneensä ”yleisellä auttamisen etiikan moraaliohjeistolla ja aika epämääräisellä lähimmäisenrakkauden tunnolla”.

    ”En koe tehneeni mitään erikoista. Eteeni on vain tullut tilanne, jossa apuani tarvittiin, ja jossa tunsin tekeväni oikein. Tekoni on mahdollinen kenelle tahansa”, hän uskottelee.

    Suoranta arvioi professorin ammattiinsa kuuluvan teorioiden ja tutkimusmenetelmien lisäksi myös aktivismin: asioihin puuttumisen ja niiden selvittämisen.

    Mutta onko auttamistyö vain yksittäisten ihmisten tai ryhmien varassa? Vasemmiston suunnasta on esitetty ajatus, että yksityinen, vapaaehtoinen auttamistyö heikentäisi todellisen muutoksen mahdollisuutta ja harhauttaisi keskustelun pois köyhyyden rakennetekijöistä.

    Suoranta esittää kysymyksiä, pohtii asiaa toiseltakin puolelta, mutta ei vieläkään ole varma vastauksista.

    Teksti Heikki Laurinolli
    Kuva Hannele Salmi