Kolin koulu oli armeija

    Matti Parjanen: Marskin ritari Paavo Koli. Itseään käskenyt mies. Tampere University Press 2009.

    Tampereen yliopistolla vuosikymmenet työskennellyt tohtori Matti Parjanen on kirjoittanut yliopiston 1960-luvun rehtorista Paavo Kolista elämäkertateoksen. Ensimmäisessä kirjassa ehditään saada väliin tarkkakin kuvaus Paavo Kolin lapsuudesta, kouluajasta ja armeija-ajasta sodan kiihkeimmillä taistelutantereilla. Ilmestymistään odottaa kirjan toinen osa, jossa Paavo Koli pääsee vauhdikkaaseen alkuun ja traagiseen loppuun elämässään yliopistolle vihkiytyneenä yhteiskunnallisena vaikuttajana.

    Kirjan alku tempaa mukaansa syöksyllä Kiestingin sotaretkeen osallistuneiden 20-vuotiaiden suomalaismiesten tilanteeseen ja kokemuksiin, kun taistelu oli miltei toivotonta ja samanikäisiä kaatui vierestä. Suomalaiset menivät vanhan rajan yli ja joutuivat moneksi viikoksi mottiin. Motituksen loppuvaiheessa Paavo Kolin ryhmän miehet näyttivät rohkeutensa ja Koli palkittiin Mannerheim-ristillä. Kirjan lopussa Parjanen kertaa surullisia tarinoita tuolla ristillä palkituista miehistä, joista moni Kolin tapaan päätti itse päivänsä.

    Lohdullista luettavaa on luonnollisesti se, että mahtavan opiskelu- ja yliopistouran myöhemmin tehnyt Koli oli melkolailla häntäpään suorittajia kouluaikanaan. Hiihtäminen ja liikunta vei poikaa enemmän kuin laskukirjat. Ylioppilaaksi hän pääsi kuten muuten muutkin sotaan ilmoittautuneet tai kutsutut ilman ylioppilaskirjoituksia. Vasta opiskeluaikana Paavo Koli löysi oman vimmaisen rytminsä kirjojen parissa.

    Paavo Olavi Koli (1921–1969) on kirjansa ansainnut. Ensimmäisessä henkilökuvan osassa sota ja kouluvuodet mennään läpi ehkä liiankin tarkasti ja sekavassa järjestyksessä. Parjanen kirjoittaa väliin kuin sukututkimusta tekevä pedantti, väliin kuin pateettinen juhlapuhuja – lukijaa tällainen häiritsee, ja tyylin vaihtuminen rikkoo kirjan rytmin. Kirja on monin sanakääntein koristeltu sotakertomus, josta eniten saa varmaan irti sellainen henkilö, joka itse on ollut rintamalla tai muuten kiinnostunut yksityiskohtaisesta sotahistoriasta.

    Jotain tuttua Kiestingin ja mukana olleiden nuorten miesten kuten Paavo Kolin, Kalle Päätalon ja sotilaspappi Untamo Kosken tunnelmissa on minullekin, sotainvalidin tyttärelle. Isäni näki painajaisia kuolemaansa saakka sodan tuhoista kuten Kiestingin taistelijatkin. Untamo Koski, entinen naapurimme ja oppikouluni rehtori, taputti minua 1970-luvulla hellästi olalle lausuessaan käheällä, sodan vaurioittamalla kurkkuäänellään minulle vastauksen pyyntööni laittaa Vietnamin sodan vastaisia julisteita koulun ikkunoihin: ”Tyttöseni, sinun isäsi ja minä tiedämme, kuinka kauheata se sota on: mene vain laittamaan niitä julisteita ala-aulaan.”

    Entinen rehtorini oli haudannut Kapustnajajoelle kymmenittäin mottiin jääneitä sotilaita, eivätkä ne kokemukset jättäneet häntä rauhaan. Untamo Koski kuoli 91-vuotiaana kolme vuotta sitten. Paavo Koli päätti päivänsä neljäkymmentä vuotta sitten, vuoden 1969 maaliskuussa.

    Teksti Taina Repo