Kyntää, kylvää, korjata kokoon eli Hengen sosiaalipsykologiaa

    Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskolan uudesta kirjasta voi tavoittaa menneen yliopistotyön hengen.

    Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskolan uudesta kirjasta voi tavoittaa menneen yliopistotyön hengen.

    Antti Eskola: Mikä henki meitä kantaa. Katselen työni jälkiä. Tammi 2009.

    Tampereen yliopiston täysinpalvellut sosiaalipsykologian professori Antti Eskola on julkaissut kymmenen viime vuoden aikana uskontotrilogian, eli yli kuusisataa sivua oppinutta sosiologiaa, keskustelukirjeitä yhdessä Leena Kurjen kanssa otsikolla Miehestä mittaa, ja nyt, 75-vuotiaana, elämäntyötään yhteenvetävän teoksen.

    Uudessa kirjassaan Mikä henki meitä kantaa tekijä jakaa työnsä neljään osaan: sosiologian tutkimusmenetelmien pohdintaan, kriittisiin yhteiskunnallis-poliittisiin puheenvuoroihin, sosiaalipsykologiatieteen kehittämiseen ja uskonnollista uskoa ja kirkkoa tarkasteleviin kirjoituksiin rytmittäen kirjansa näiden mukaisiin päälukuihin, joista kullakin on jonkin hänen kirjoittamansa merkkipaalun nimi: Sosiologian tutkimusmenetelmät, Vasen laita lavea, Vuorovaikutus, muutos, merkitys ja Yksinkertainen usko.

    Tieteellistä toimintaansa ja elämäänsä Eskola jäsentää jälkimoderniin identiteettikäsitykseen nojaavilla ’1950-luvun koulupojan’, ’1970-luvun sosiologin’ ja ’vanhan emeritusprofessorin’ identiteettihahmoilla tarjoillen elämyksellisiä havaintoja ja ylisukupolvisia opetuksia sekä yleispäteviä vinkkejä opiskelijoille ja nuorille tutkijoille yhteiskuntatieteellisestä hengestä, kannustaen nykypäivän kriittisiä yhteiskuntatieteilijöitä, ”jos sellaisia enää on”, sosiologisen mielikuvituksen käyttöön Lars Levi Laestadiuksen sanoilla: ”Maailma näyttää suurelta krouvilta, suurelta teurastamolta, suurelta ilotalolta, suurelta varasliigalta”. Yhteiskuntatieteelliseksi niin mieluusti profiloituvan yliopistomme kriittisille tutkijoille näissä krouveiksi, teurastamoiksi, ilotaloiksi ja varasliigoiksi kuvallistetuissa poliittisissa, taloudellisissa ja kasvatuksellisissa suhteissa ja laitoksissa riittää tutkittavaa.

    Arvioidessaan 1960-luvulla tapahtunutta kasvuaan vasemmistolaiseksi ilman kodin perintöä, vieraana vasemmistolaiselle työväenliikkeelle, Eskola ei mieti kuin muuan romaanihenkilö: ”Jos olisin saanutkin syntyä sellaiseen tervehenkiseen työläisperheeseen olisi minusta ilman kriisejä ja sieluntuskia kuontunut nykyajan muotipappi, toinen jalka työväenluokan ja toinen enkelin siivellä,” vaan nostaa esiin vuonna 1969 julkaisemastaan kirjasta Vasen laita lavea anarkismin merkityksen: ”Liekaköysi ei tunnu ennenkuin se on kuljettu loppuun; siksi on tämän tästä mentävä äärimmäisyyksiin.” Tarkoitus ei tuolloinkaan ollut anarkismin ihaileminen, vaan ennen muuta tutkimuksellinen, niin kuin hän nyt julkaisemassaan ”Hengen sosiaalipsykologiassa” selventää: ”Rajojen rikkominen on todellisuuden testaamisen metodi. Sen avulla näkymättömät normit ja rajat saadaan näkyviin”.

    Mikä henki meitä kantaa tuo monta lisäsivua paitsi suomalaisen sosiologian myös Tampereen yliopiston sisältäpäin koettuun historiaan viideltä vuosikymmeneltä. Huikea kaari, kun sitä oikein ajattelee! Pysähdyttävimpiin, ja ehkä myös varoittavimpiin näistä tiheistä kuvauksista kuuluu kertomus siitä, miten ”kumouksellisesta anarkistiprofessorista” yritetään yliopiston johdon toimesta päästä eroon tämän kieltäydyttyä virkavalasta, joka ’1970-luvun sosiologille’ vivahtaa taikauskoiseen rituaaliin. Ja kun erottamiselle ei löydy perusteita, yritetään kurinpitotoimia oikeuskanslerilta asti. Näiden kamppailuiden tuoksinassa terävä ja levottomuutta herättävä kirjoittaja jaksaa kuitenkin tehdä työtään, tutkia ja opettaa, lukea ja kirjoittaa.

    Satojen nimeltä mainittujen yhteiskuntatieteilijöiden ja kulttuuripersoonien joukkoon Eskola on kelpuuttanut muutaman kasvatussosiologin, nimekkäimpänä heistä Tampereen yliopistossa kuluneenakin kesänä kesäkoulua Paulo Freiren hengessä pitäneen Peter McLarenin. Tähän kriittisen kasvatustieteen edustajaan, ”jonka hänen konservatiiviset opiskelijansa ovat arvioineet radikaaliopettajistaan kaikkein pahimmaksi”, Eskola tutustuu Lapin yliopiston promootiossa 2004, jossa kumpikin lyödään kunniatohtoreiksi. ”Olin hyvässä kansainvälisessä seurassa,” kirjoittaa Eskola. Moniaineksiseen tarinaan tarvitaan McLarenin kaltaisten hyvien tyyppien lisäksi aina myös muutama pahis ja professorintumpelo tarinaelementeiksi.

    Antti Eskola on kirjoittanut tärkeän teoksen, jonka lukemalla voi uuden, aiempaa itsenäisemmäksi väitetyn yliopistolaitoksen kynnyksellä tavoittaa menneen yliopistotyön henkeä, ehkä jotain siitä tulevaisuuden varalle oppien. Tämäkin Eskolan kirja opettaa kauniine, lohdullisine, terävine ja viisaine lauseineen oppineen yhteiskuntatieteen kirjoittamiseen.

    Mikä henki meitä kantaa on kirjallisuutta, jonka lukeminen kuuluu paitsi jokaisen Tampereen yliopiston vaikutuspiirissä olevan, myös kaikkien suomalaisesta tiede- ja kulttuurielämästä sekä politiikasta kiinnostuneiden yleissivistykseen.

    Teksti Juha Suoranta
    Kuva Touko Hujanen

    Kirjoittaja on Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori.