Voisiko renessanssikasvatus olla strategiaa?

    Tapio Varis

    Tapio Varis

    Puheessaan Kairon yliopistossa kesäkuun alussa presidentti Obama kertoi historian opiskelijana tuntevansa sen, kuinka paljon sivilisaatiomme on saanut islamilaisuudelta. Muslimiyhteisöjen innovaatiot toivat aikoinaan oppimisen renessanssin ja valistuksen Eurooppaan. Ne edistivät luonnontieteitä, algebraa, runoutta ja inhimillistä suvaitsevaisuutta.

    Samaan aikaan, kun Yhdysvallat yrittää avata ikkunoita islamilaiseen maailmaan, Euroopassa vuoropuhelussa islamilaisen maailman kanssa ei näy uusia avauksia. Kulttuurienvälisen dialogin vuosi kului eikä tuloksia juuri näkynyt. YK:ssa sivilisaatioiden välinen allianssi on pitänyt jo kaksi huipputason foorumia, joissa mm. Presidentti Tarja Halonen on näkyvällä tavalla ollut mukana monien muiden keskeisten johtajien kanssa.

    Digitaalinen lukutaito voi olla mahdollisuus uuden renessanssikasvatuksen nousuun. Kulttuuriteoreetikko Georg Simmelin 1920-luvun ajattelua lainaten voimme puhua tieteen, taiteen, teknologian ja myös uskonnon yhdistymisestä pyrittäessä löytämään tietä hyvään elämään. Voidaan ajatella, että digitaalisen lukutaidon vaatimuksessa yhdistyvät käytännöllisen elämän tarkoitushakuiset vaatimukset, työelämän vaatimat taidot ja ongelman määrittelyyn vaadittavat kompetenssit. Mutta siinä korostuu myös harmonia ja kauneus digitaalisten esitysten tuottamisessa, kuten perinteisessä kaunokirjoituksessa. Syvemmät arvot liittyvät Simmelin lähestymistavassa uskonnolliseen maailmaan. Niiden tunnistaminen on medialukutaidon korkeinta osaamistasoa.

    Tavoitteena on uuden ”teknen” saavuttaminen, joka antiikin Kreikassa merkitsi taiteen ja käsityötaidon osaamista; sekä aineellisen maailman muokkaamiseen tarvittavia välineitä, että käsitteellisiä ja kognitiivisia välineitä käsitellä informaatiota, ja myös yhteiskunnallisia välineitä tai instituutioita yhteiskunnan järjestämiseksi. Toimintaympäristön ja aistien roolin muutos vaikuttaa myös henkisiin toimintoihimme, ajattelutapoihin. Myös kulttuuri on muuttuva, dynaaminen prosessi.

    Kulttuurisen muutoksen toteuttaminen edellyttää kuitenkin sekä uusia suoritustapoja, että suunnittelua ja oppimisen uudelleenjärjestelyä. Dialogin ja vuorovaikutuksen taidot korostuvat uusissa suoritustavoissa. Toiminnassa korostuu muutoksen johtaminen aktiivisen ajattelun avulla. Taiteen, tieteen ja teknologian yhdistyminen synnyttää uuden renessanssikasvatuksen tarpeen. Muutoksen syvällisyys luo mahdollisuuden uuden humanismin syntymiselle.

    Koulu-uudistuksessa media- ja viestintätaitoja on entisestään kehitetty ja on alettu odottaa vaativampia kompetensseja. Opetussuunnitelma puhuu aiheryhmistä, jotka ovat sosiaalisesti tärkeitä koulutuksellisia haasteita. Käytännössä nämä periaatteet ylittävät aihealueiden rajat ja integroivat opetusta, sillä ne käsittelevät koko elämäntyylien kokonaisuuksia. Päätavoite on, että oppilaat voivat tehdä havaintoja ja analysoida aikansa kysymyksiä ja ympäristöjä, esittää hyvin perusteltuja näkemyksiä toivottavasta tulevaisuudesta, arvioida omia elämäntapojaan ja hallitsevia suuntauksia tulevaisuuden näkökulmasta sekä tehdä valintoja ja toimia toivottavan tulevaisuuden hyväksi.

    Suuri haaste suomalaisten medialukutaidolle on monikulttuurisuus. Globalisoituvassa maailmassa olisi pystyttävä tuntemaan erilaisia suuria sivilisaatioita ja niiden arvojärjestelmiä. Tavoitteena on nyt yleisen kommunikatiivisen ja mediakompetenssin kehittäminen, johon sisältyy sekä uusien että vanhojen lukuja kirjoitustaitojen hallinta, oman alan tiedollinen tuntemus, mutta myös suorituksellinen eli performatiivinen osaaminen sekä syvällinen mediakritiikki, erityisesti lähdekritiikki, episteemisten ongelmien hahmottamiskyky, yhteistoiminnallinen työskentelytaito ja monikulttuurisen ja monimutkaisen maailman hallinta.

    Kulttuurienvälisesti tehokas henkilö pystyy elämään tyytyväisenä ja työskentelemään menestyksellisesti toisissa kulttuureissa. Tärkeää on, että hänellä on kyky viestiä toisesta kulttuurista olevien ihmisten kanssa tavalla, joka saavuttaa näiden kunnioituksen ja luottamuksen. Sen lisäksi on tärkeää pystyä sopeuttamaan ammatilliset taidot paikallisiin olosuhteisiin ja sopeutua henkilökohtaisesti siten, että kokee toisessa kulttuurissa olemisen ja työskentelyn luontevaksi.

    Suomessa korkeakoulujen ja yliopistojen rooli on hyvin erilainen eri alueilla, koska alueet ovat erilaisia, yritystoiminta on erilaista ja itse yliopistot ovat erilaisia. Ei ole olemassa yhtä ihanteellista mallia siitä, miten yliopistojen ja korkeakoulujen yhteistyö parhaiten palvelisi alueita ja toteuttaisi tehtäväänsä kaikkialla.

    Yliopistojen luonteeseen kuuluu tieteellisen perustutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen antaminen. Yliopistojen elämässä pääkysymys on aina ollut se, miten paljon korkeakoulujen täytyy täyttää yhteiskunnan hetken tarpeita esimerkiksi taloudellisessa mielessä ja minkä verran yliopisto voi olla vapaiden aatteiden kasvulava. Tietoon ja osaamiseen perustuvassa yhteiskunnassa ja yritysmaailmassa vain harva käytännön ongelma voidaan ratkaista vain yhden tieteenalan ja osaamisen avulla, mikä lisää paineita monialaiseen ja monitieteiseen yhteistyöhön korkeakouluissa.

    Kansainväliset, avoimet oppimisympäristöt tarjoavat muodollisista rajoituksista vapaan opiskelumahdollisuuden, jonka hyödyntäminen helpottaa opettajaresurssien puutetta. Työssä oppiminen ja tekemällä oppiminen liittyvät muodolliseen oppimisympäristöön siten, että korkeakouluopiskelun ja työelämän välinen yhteistyö voi tiivistyä.

    Uudessa oppimiskulttuurissa vastuu oppimisesta siirtyy yhä enemmän myös oppijoille itselleen. Vaikka korkeakouluilla ja yhteiskunnalla säilyy tutkintoihin liittyvä valvontavastuu, opiskelijoilla ja oppijoilla itsellään on vastuu siitä asenteesta, jonka he omaksuvat elinikäiseen oppimiseen, uudelleenoppimiseen ja vanhentuneiden käytäntöjen poisoppiseen.

    Oikeassa yliopistossa kaikki ovat oppijoita. “Universitas” syntyy opettajien ja opiskelijoiden vuorovaikutuksessa monien tieteiden ja taiteiden vuorovaikutuksessa. Lisäksi pistäisi pystyä määrittelemään hyvän elämän sisältöä. Pystyisikö yliopisto siihenkin?

    Kirjoittaja on ammattikasvatuksen professori, jonka erityisalana on kansainvälistyvät oppimisympäristöt.